”Se tapahtui kun olin semmonen parikymppinen. Olin tosi ihastunut poikaystävääni Haraan ja ylpeänä hänet esittelin pubissa parhaalle ystävälleni Anitalle. Siinä sitten aikaa kului ja kerran Hara sitten kysyi, että lähdettäiskö teidän mökille ja otetaan Anita mukaan. Vähän ihmettelin mutta sitten mietin, että ainahan meidän jengissä ollaan oltu milloin missäkin reissussa, joten hain mökin avaimen ja viikonloppuna lähdettiin.

Alettiin sitten lämmittää mökkiä ja saunaan tulia. Taas ihmettelin miksi Hara ja Anita käyttäytyy niin omituisesti ja hakevat halkoja yhdessä ja viipyvät. Pian ymmärsin tietysti miksi mutta mun tapana ei ole raivota näissä tilanteissa vaan päätin katsoa loppuun asti koko systeemin.

Niin se ilta sitten päättyi siihen, että laitettiin pönttöuuniin tulet ja mentiin kaikki peteihimme. Tänä päivänä en ymmärrä miten tyhminä ne mua piti kun alkoivat hillittömän seksishown siinä viereisessä sängyssä, yrittivät olla hiljaa mutta yritykseksi jäi. Tuntui, että valuin täyteen lyijyä, luulivat, että nukuin. Vähänpä tiesivät, että katsoin pönttöuunen tulta enkä uskaltanut liikkua milliäkään. Jos olisin liikkunut, olisin kävellyt keittiöön, hakenut veitsen ja tehnyt niistä kahdesta selvää. Joten en liikkunut, tuijotin vain tulta ja mietin millä tavoin tappaisin heidät. Mietin pienimpiäkin yksityiskohtia ja yritin hengittää. Siinä päätin, että jos en tapa heitä, minä odotan jonkinlaista kostoa sitten myöhemmin.

En pitkään aikaan ymmärtänyt miksi jähmetyin mutta myöhemmin tajusin, että trauman paikkahan se oli ja minun tapani reagoida traumaattiseen tilanteesen. Dissosiaatio on hyvä keksintö.

Aamulla herättiin ja pariskunta katseli minua suurinpiirtein peloissaan. Minä olin täysin rauhallinen, en näyttänyt millään tavalla, että tiesin yhtään mitään viime yönä tapahtuneesta. Toimin automaattisesti, pakkasin laukkuja. Tiesin, että jonakin päivänä minä saan antaa takaisin. En kyennyt ymmärtämään miksi minut piti tulla pettämään sinne, meidän mökille ja minun läsnäollessani. Eikö olisi mitään muuta paikkaa löytynyt? Paras ystäväni ja ensirakkauteni.

Myöhemmin kuulin heidän jatkaneen salasuhdettaan ja edelleen he kuvittelivat, etten ollut tajunnut mitään. Suhteensa loppui sitten ja Hara yritti tulla takaisin. Se tuli Tavastialla mun viereen ja raivona yritti heittää mun kaverin, Flibun pois mun vierestä istumasta. Hara käyttäytyi kuin olisi omistanut minut. Hara selitti, että kai mä ymmärsin, ettei hänen rakkautensa ollut loppunut vaikka hän ei sitten enää tullut minun luokse, että nyt hän olisi kyllä valmis. Kuuntelin tyynenä tarinat enkä sanonut yhtään mitään. Lähdin siitä sitten Flibun kanssa tanssimaan, sanoin vain että oli kiva tavata, nähdään taas. Hara jäi sinne istumaan ja melkein hyperventiloi, näytti jopa epätoivoiselta. Siinä oli mies, joka oli tottunut saamaan kaiken. Nyt ei saanut.

Sitten tämä Anita sattui rakastumaan ystävääni Flibuun. Anitalla oli pokkaa tulla luokseni pyytämään apua päästäkseen Flibun lähelle ja sitten iskeä tämä. Että hän ei ole koskaan kehenkään ollut niin rakastunut kuin nyt Flibuun, pliis auta mua. Katsoin Anitaa tyynesti ja sanoin tekeväni voitavani. Annoin tilanteen vielä hieman kehittyä ja Flibukin vähän taisi Anitaan ihastua. Oli enää sitä vaille valmista, että uusi suhde alkaisi. Flibu, luottokaverini, sitten otti asian ensin puheeksi mun kanssani. Tunnenko Anitan hyvin? Olisiko se hyvä nainen hänelle? Sitten pyysin Flibun viereeni istumaan ja sanoin: Flibu, älä koskaan koske Anitaan. Se nainen on salakavala huora. Sitten kerroin mitä minulle oli tehty ja Flibu katsoi mua järkyttyneenä. Ei jumalauta! Se huudahti. Tämä ei ole oikein! Näin ei ystäville tehdä! Flibu sanoi heti, että unohtaa koko eukon ja vetää Haraa turpaan. Älä vedä, sanoin, mä hoidan sen. Tuo pariskunta on saanut mut niin pahaan mielenhäiriöön, että mä en voi tätä normaalisti hoitaa mutta hoidan kyllä.

Sain pienen hyvityksen sitten Anitalta kun se itki mulle miksi Flibu oli muuttunut niin kylmäksi ja yhtäkkiä kaikki loppui ennen kuin alkoikaan. Katsoin taas Anitaa kylmästi sllmiin ja sanoin vain: Niin, sellaista se elämä on. Miksiköhän näin kävi. Anita tuijotti mua hetken ja sitten se tajusi. Sen jälkeen en enää ikinä nähnyt koko eukkoa. Siitä pidin huolen. Mutta ei kukaan muukaan meidän jengistä sitä enää halunnut nähdä kun tieto levisi.

Aloin sitten seurustella itse Flibun kanssa ja meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Kumpikin oltiin aikoinaan saatu pahasti siipeemme ja osattiin arvostaa toisiamme ja nauraa luusereille.

Hara se vaan rakasti minua edelleen. Teki kaikkensa päästäkseen takaisin ja hyvittäisi kaiken. Ei onnistu ikinä, tiesin ja edelleen olin aivan jäätä. Sitten kerran se soitti mulle kahden aikaan yöllä, että hän ei enää kestä, on pakko saada puhua asiat selviksi, voinko tulla luoksesi. Tuu vaan. Mikäs siinä. Flibu oli siinä mun kanssa ja katsottiin vaan toisiamme silmiin ja nyökättiin.

Hara tuli energisenä ja toiveikkaana mutta silminnähden järkyttyi kun näki Flibun. Minä oikein ystävällisenä sijasin sohvalle pedin Haralle, että mene siihen vaan nukkumaan, ethän sä enää pääse himaan kun dösät ei kulje. Sitten painuttiin Flibun kanssa sänkyyn ja pistettiin polkaksi. Koko yön. Estotta. Aamulla vihertäväkasvoinen Hara istui sohvalla ja katsoi lattiaan. Ei aikonut juoda aamukahveja vaan hipsi himaan. Varmasti yön äänimaailma kaikui korvissa. Siitä pidimme huolen.

Sitten tuli vuosien väli, asuin muualla ja tulin stadissa käymään. Mulla oli eka lapsi semmoinen vuoden ikäinen taapero ja toinen mahassa. Jostain Hara oli saanut kuulla, että olen siellä ja halusi tulla käymään. Ajattelin, että voisi olla hyvä nähdä se ja saada oma sairas mielensä rauhaan.

Hara tuli. Se ei tiennyt mitä se olisi sanonut. Mun lapsi hyppi sen päällä ja hihitti ja he leikkivät. Hara tuijotti vaan mua ja aukoi suutaan kuin kultakala. Siitä näki, että asiaa oli vieläkin. Aikamme siinä istuttiin ja saatiin asiat selväksi. Sitten pyysin poistumaan, jotta voin unohtaa kipuni ja jatkaa omaa elämääni. Hän lähti pää painuneena ovea kohti, katsoi vielä taakseen ja mä vaan tuijotin. Sitten se lähti.”

Nyt olen sen verran katsonut true crimea, että olen voinut koota varmat tiedot, joilla ei joudu murhan uhriksi. Kun otat nämä kolme kohtaa vakavasti ja toimit sen mukaan, et tule murhatuksi.

1. Asuinpaikka. Älä ikinä milloinkaan koskaan muuta paikkaan, jossa ikinä ei tapahdu mitään. Ei murhia, rikoksia, ei mitään. Tiivis ja lämmin  naapuriyhteisö on myös aina suurimpia murhatuksi tulemisen riskejä. Suurimmalla todennäköisyydellä juuri siellä tapahtuu taas yllättävä murha, jonka kohteena voit sitten olla sinä.
2. Käytös. Jos valaiset huoneen hymylläsi ja olet juhlien keskipiste, ole välittömästi varovainen. Nämä ovat yleisimmät syyt joutua potentiaaliseksi uhriksi. Olen mieluummin näkyvästi synkkä ja salaperäinen pälyilijä.
3. Luonne. Jos rakastat ihan kaikkia ihmisiä ja haluat antaa heille viimeisen paitasi päältäsi halusivat he sitä itse tai eivät: varo. On myös erittäin vaarallista jos kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa sinusta ja kaikki rakastavat sinua. Ehkä kaikkein pahin ominaisuus on se, että naurat koko ajan suu ammollasi, ihan jatkuvasti, olet jatkuvasti onnellinen - pahin tapahtuu väistämättä. Sen lisäksi on vaarallista olla energinen ja rakastaa näkyvästi elämää. Ole mieluummin vaitelias ja pidättäytyvä ja vastenmielinen.

Jos silti menet tuonne ja sinut murhataan, voit olla varma, että murhaaja on helppo löytää ja tämä saa kyllä rangaistuksensa. Ei tarvitse löytää kuin se ainoa synkkä ja salaperäinen pälyilijä, joka on aina vaitelias, pidättyväinen ja jotenkin vastenmielinen. Silti kukaan ei olisi koskaan osannut arvata, että tämä entinen äidinmurhaaja olisi voinut ikinä ketään tappaa.

82-vuotias Reino oli ollut vaimonsa omaishoittajana useita vuosia. Hän kertoo seuraavaa:

”Heti kun huomasin, että Liisalla taitaa olla joku vakavampi muistiongelma, vein hänet lääkäriin ja siitä päästiin pian jatkotutkimuksiin. Kun Alzheimerin tauti varmistui, päätin huolehtia vaimosta loppuun asti. Se tuntui jotenkin kunniatehtävältä vuosikymmenien yhteiselon jälkeen. Perhe tietysti ilahtui, että äiti voi olla kotona ja minä hänen turvanaan.

Lapset asuivat vähän kauempana mutta siitä ne kuviot kehittyivät ja pärjättiin pitkän aikaa ihan hyvin. Lapset tulivat aina kun ehtivät ja auttoivat parhaansa mukaan. Pikkuhiljaa aloin väsyä mutta en kehdannut sitä kellekään oikein valitella. Oikeastaan toivoin, että joku toinen olisi ottanut ohjat käsiinsä ja määräisi minut vapaapäivää viettämään. En tiedä miksi oli niin vaikeaa myötää oma väsymyksensä tai ehkä en sitä itsekään täysin ymmärtänyt. Sitten kerran tyttäreni katsoi minua pitkään ja ilmoitti, että me saunotamme äidin tämän jälkeen joka kerta kun käymme täällä. En osannut oikein sanoa mitään, lysähdin vain nojatuoliin ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin, että voin olla rentona ja vain - no, olla.

Tyttäreni kertoi minulle tajunneensa vasta nyt ensimmäisen kerran miten kovilla todellisuudessa olin ja että häntä ihan hävettää, että oli pitänyt minua superihmisenä, joka ei ikinä väsy. Samana iltana tytär suorastaan määräsi minut lähtemään yöksi ystävien luokse enkä minä voinut kuin hymyillä autossa iloisena kun ajelin kavereiden kanssa iltaa viettämään. Tuli toiveikas olo, että tästä selvitään kyllä kaikki yhdessä ja että minullakin on väliä. Sitten kun aamulla tulin kotiin, tytär hekotteli, että sieltä se tuhlaajapoika tuli kotiin. Naurettiin kyllä niin, ettei meinannut loppua tulla. Voimaa sain myös siitä, että vielä sain Liisan kanssa elää rintarinnan. Välillä surin lohduttomasti yhteiselämämme häämöttävää loppumista.

Sitä yhtä lääkärikäyntiä en unohda kun Liisalta kysyttiin miten tämä voi ja onko kaikki hyvin. Liisa ei enää paljon ymmärtänyt mutta nyt ei ollut vaikeuksia kun hän katsoi lääkäriä silmiin ja ilmoitti minua osoittaen: Minulla on kaikki hyvin ja minä rakastan tuota miestä! Yritin istua ilmeettömänä, etten ala itkeä, sain tehdä kaikkeni, etten romahda siihen paikkaan. Olen vähän jäyhä mies tunneasioissa mutta kyllä tuo tunnustus hyvältä tuntui.

Tyttäreni pahoitteli välillä sitä miten eivät ymmärtäneet miten minä tarvitsen vähän omaakin aikaa ja yhtä hetkeä jolloin ei tarvitsisi huolehtia äidin vaipanvaihdosta ja kaikesta arjen asioista. Että keskittyivät vain äidin tarpeisiin ja hoivaan. Minusta se on ihan inhimillistä ja kyllähän äidistä täytyi eniten huolta pitää. Pakko kuitenkin myöntää, että oli jotenkin lohdullista, että minunkin osaani ymmärrettiin.

Kun Liisa kuoli, olin kiitollinen, että lapseni pitivät huolen siitä, että sain rauhassa surra ja kerätä voimia rankan omaishoitajuuden jälkeen. He järjestivät kaiken kyllä jo niin hyvin, että alkoi itseä oma voimattomuus hävettää. Minkä näille tunteille voi.

Olen tämän minun kokemukseni jälkeen ymmärtänyt hyvin syvällisesti miten helposti omaishoitaja sivuutetaan, tämän jaksaminen varsinkin tuolla terveyskeskuksen puolella. Oli monesti vähän laiminlyöty olo, ihan kuin olisin näkymätön. Vaan onhan se ymmärrettävää, että vaimohan oli siinä tärkein. Monesti mietin, että en minä enää ole Reino, olen pelkkä taustakummitus ja sieltä tulen aina apuun kun tarvitaan. Sitten muistutin itseäni, että olen tämän tehtävän
valinnut ja sen hoidan.

Nyt kun Liisa on kuollut ja minä aivan yksin täällä mökissä, olen ihan ihmeissäni kun on aikaa olla vain. Alussa se oli oikeastaan vaikeaakin kun oli ohjelmoinut itsensä päivän hommiin eikä sitten enää ollutkaan mitään aikatauluja, sai olla vaan jos halusi. Vasta lähiaikoina olen sen verran toipunut surusta, että olen alkanut nyt hoitaa kuntoani, lenkkeilen ja tarkkailla kevään tuloa. Ikävä on kova mutta vähän auttoi se kun tytär toi minulle tyynyn, johon oli painettu Liisan kuva. Iltaisin halaan tyynyä ja paijaan. Minulla oli hyvä vaimo.”

"Olin siinä viiskymppinen kun aloin huomata, että parasta ennen päivämäärä alkaa olla käsillä. Miesten silmät kirkastuivat nuorempien naisten ilmaantuessa ja minusta se on kyllä ihan inhimillistä eikä haitannut yhtään. Itse en nuoremmista ole koskaan välittänyt, pidän saman ikäisistä kuin itse olen noin ylipäätään.

Vaan sitten kuuskymppisenä lähti kaikki toivo. Kuuskymppisellä naisella tuntui treffimarkkinoilla olevan hyvin vähän sihinää. Päätin sitten empiirisen tutkimuksen nimissä käydä kolmilla treffeillä ja lopettaa siihen kaikki haaveet. Olin varma, että pieleen menee mutta toisaalta - menköön!

Ensimmäiset treffit: pelokas mies tuli paikalle, hän katsoi minua lähes kauhuissaan. Ajattelin, että tämä on varmasti vain hänen herkkää luonnettaan, ei sen kummempaa. Treffeillä ei jutusta ollut loppua, kumpikin puhui ilman ujoilua. Löytyi yhteisiä harrastuksia, huumoria ja ihan hyvä fiilis kaikenkaikkiaan. Kun sitten lähdettiin tahoillemme, päätimme soitella. Mies sitten soittkikin. Hän oli perusteellisesti pohtinut ja päätynyt ajatukseen, että olen hänelle liian pelottava eikä hän kestä sitä, että olen mummo. Häntä arvelutti myös se, että harrastan sotahistoriaa, se kertoo minun luonteestani hänelle pelottavia asioita. Oli mielenkiintoista kuunnella hänen perustelunsa, joissa ei ollut mitään epäasiallista, emme vaan tunteneet vetovoimaa toisiimme. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää.

Toiset treffit: Mies oli oikein käynyt parturissa ja oli selvästi jo päissään kun tuli paikalle. Hän oli kyllä minulle kertonut, ettei juo viinaa ollenkaan mutta eräänkin puhelun aikana oli hän puhelun loppuun mennessä lähes puhekyvytön humalansa takia. Hänen tärkeät insinöörin työnsä kuluttivat kaikki hänen voimansa viikon aikana ja piti sitten perjantaina vähän rentoutua. Vaan sitten näillä varsinaisilla treffeillä hän kertoi lähinnä isosta talostaan, rahoistaan ja entisestä vaimostaan, jota ei voinut unohtaa. Lapsensa ovat tärkeissä asemissa ulkomailla yliopistokoulutuksen jälkeen. Lopulta mies päätyi siihen, että minä olen liian tavallinen ja kouluttamaton ja horjui pois.

Kolmannet treffit: innokas mies käy heti ensitöikseen kiinni ja yrittää puristaa rinnoista. Ollaan suurinpiirtein menossa naimisiin hänen puolestaan mutta hässiä pitäisi kyllä heti, että mitä jos tuonne ravintolaan vessaan mentäis näin heti alkuun, että hänellä nyt kyllä seisoo niin rankasti, että helpotus pitää saada. Katselen miestä ja pohdin, että varmasti seisoo ainakin järki. Mietin, että no, kaikkihan me voimme olla vähän hermostuneita ensitreffeillä ja voimme puhua mitä sattuu jännityksen  vallassa ja rauhoittelen miehen pöytään sanomalla, että syödään nyt ensin sillä jos tämä jatkuu villin seksin merkeissä, on meillä oltava energiaa. Pöydässä hän sitten ilmoittaa minulle, että koska olet tuollainen kuuskymppinen eukko, josta ei nuorta saaa enää ikinä, etkä kyllä ketään muutakaan voi enää saada niin hän voi antaa minulle mahdollisuuden ja silitti möhömahaansa puhuessaan. Teen kaikkeni, etten räjähdä nauramaan hänen edessään, selitän vain vakavasti, etten ole tämän miehen arvoinen, enkä vastaa mitenkään hänen kovaa tasoaan, että kiitos treffeistä ja toivotan sinulle oikein hyvää jatkoa. Että minäpä tästä poistun. Heippa. Kuulen vain takaani huudahduksen, että hei mites se vessa?

Tein sitten kolmesta treffistä yhteenvedon ja huomasin, että ei tässä kylläkään ollut ikäongelma kyseessä. Että me ihmiset vain olemme niin erilaisia ja haluamme joskus aivan eri asioita. Varsinkin kun sitten tapasin oman 66-vuotiaan miesystäväni pian tämän jälkeen.

Pakko sanoa, että jos viini paranee vanhetessaan, niin paranee mieskin. Ei sen ihanampaa miestä ole minulla ikinä ollut kuin tämä minun eläkeläiseni. Parasta kannatti odottaa."