Meitä eukkoja oli useampi lauteilla ja siinä tuumasimme, että tekisi mieli sydämensä kyllyydestä laulaa, ilmaista tunteet ja antaa palaa. Se oli sitä aikaa kun ei hirveästi voinut rallatella julkisesti tai edes niin, että joku näkee. Ei ollut karaoke-laitteita ja piti sulautua massaan, ettei erotu. Jokuhan voisi luulla jotain.

Me siinä sitten sovimme, että lauletaanpa yhdessä blues, keksitään omasta päästä ja jokainen vetää täysillä oman osuutensa mitään häpeämättä, kurkku suorana, sielu ulkona.

Perinteitä kunnioittaen blues-laulanta tietysti alkoi siitä kun herää aamulla ja rupeaa miettimään rakastaan, joka on jättänyt/löytynyt/kuollut tai muuten vaan on joku sielua raastava ongelma. Voi sitä onnen tunnetta kun sai aloittaa laulun: Kun mä aamulla heräsin - ti-diiiiii-di-di - ... Siitä seurasi 7 erilaista säkeistöä ja tulkintaa ja jos Pepe Ahlqvist olisi ollut paikalla Chicago Overcoat -bändinsä kanssa, hän olisi itkenyt onnesta kuullessaan niin sielukasta tulkintaa ja olisivat välittömästi alkaneet soittaa saunan oven takana.

Vaan mikä siinä blues-musiikissa on, että kun sitä laulaa, se tekee niin tajuttoman hyvän mielen, puhdistaa sielun ja tulee huojentunut tulevaisuuden usko, vaikka sanat kertoisivat mistä surkeudesta! Mekin kun siellä lauteilla lauloimme täysin pitelemättömästi, mitään häpeämättä, niin laulun jälkeinen hiljaisuus oli niin täyteläinen ja kun joku meistä sitten muisti heittää löylyä, tuntui, että sydämet olivat löytäneet voimaa jatkaa nuoren naisen elämää kaikkine draamoineen. Sen sijaan jos olisimmekin vetäisseet Jätkän humpan, luulisin, että tunnetila olisi ollut varsin erilainen.

Ja tämä pätee vielä vanhana eukkonakin. Kun joku asia painaa, voi mennä keinutuoliin heilumaan ja taas laulaa juurevan bluesin johon purkaa sen hetkisen tunnetilansa. Minä jatkan tätä tapaa hamaan loppuun asti. Juuri-musiikki skulaa.