Alettiin sitten lämmittää mökkiä ja saunaan tulia. Taas ihmettelin miksi Hara ja Anita käyttäytyy niin omituisesti ja hakevat halkoja yhdessä ja viipyvät. Pian ymmärsin tietysti miksi mutta mun tapana ei ole raivota näissä tilanteissa vaan päätin katsoa loppuun asti koko systeemin.

Niin se ilta sitten päättyi siihen, että laitettiin pönttöuuniin tulet ja mentiin kaikki peteihimme. Tänä päivänä en ymmärrä miten tyhminä ne mua piti kun alkoivat hillittömän seksishown siinä viereisessä sängyssä, yrittivät olla hiljaa mutta yritykseksi jäi. Tuntui, että valuin täyteen lyijyä, luulivat, että nukuin. Vähänpä tiesivät, että katsoin pönttöuunen tulta enkä uskaltanut liikkua milliäkään. Jos olisin liikkunut, olisin kävellyt keittiöön, hakenut veitsen ja tehnyt niistä kahdesta selvää. Joten en liikkunut, tuijotin vain tulta ja mietin millä tavoin tappaisin heidät. Mietin pienimpiäkin yksityiskohtia ja yritin hengittää. Siinä päätin, että jos en tapa heitä, minä odotan jonkinlaista kostoa sitten myöhemmin.

En pitkään aikaan ymmärtänyt miksi jähmetyin mutta myöhemmin tajusin, että trauman paikkahan se oli ja minun tapani reagoida traumaattiseen tilanteesen. Dissosiaatio on hyvä keksintö.

Aamulla herättiin ja pariskunta katseli minua suurinpiirtein peloissaan. Minä olin täysin rauhallinen, en näyttänyt millään tavalla, että tiesin yhtään mitään viime yönä tapahtuneesta. Toimin automaattisesti, pakkasin laukkuja. Tiesin, että jonakin päivänä minä saan antaa takaisin. En kyennyt ymmärtämään miksi minut piti tulla pettämään sinne, meidän mökille ja minun läsnäollessani. Eikö olisi mitään muuta paikkaa löytynyt? Paras ystäväni ja ensirakkauteni.

Myöhemmin kuulin heidän jatkaneen salasuhdettaan ja edelleen he kuvittelivat, etten ollut tajunnut mitään. Suhteensa loppui sitten ja Hara yritti tulla takaisin. Se tuli Tavastialla mun viereen ja raivona yritti heittää mun kaverin, Flibun pois mun vierestä istumasta. Hara käyttäytyi kuin olisi omistanut minut. Hara selitti, että kai mä ymmärsin, ettei hänen rakkautensa ollut loppunut vaikka hän ei sitten enää tullut minun luokse, että nyt hän olisi kyllä valmis. Kuuntelin tyynenä tarinat enkä sanonut yhtään mitään. Lähdin siitä sitten Flibun kanssa tanssimaan, sanoin vain että oli kiva tavata, nähdään taas. Hara jäi sinne istumaan ja melkein hyperventiloi, näytti jopa epätoivoiselta. Siinä oli mies, joka oli tottunut saamaan kaiken. Nyt ei saanut.

Sitten tämä Anita sattui rakastumaan ystävääni Flibuun. Anitalla oli pokkaa tulla luokseni pyytämään apua päästäkseen Flibun lähelle ja sitten iskeä tämä. Että hän ei ole koskaan kehenkään ollut niin rakastunut kuin nyt Flibuun, pliis auta mua. Katsoin Anitaa tyynesti ja sanoin tekeväni voitavani. Annoin tilanteen vielä hieman kehittyä ja Flibukin vähän taisi Anitaan ihastua. Oli enää sitä vaille valmista, että uusi suhde alkaisi. Flibu, luottokaverini, sitten otti asian ensin puheeksi mun kanssani. Tunnenko Anitan hyvin? Olisiko se hyvä nainen hänelle? Sitten pyysin Flibun viereeni istumaan ja sanoin: Flibu, älä koskaan koske Anitaan. Se nainen on salakavala huora. Sitten kerroin mitä minulle oli tehty ja Flibu katsoi mua järkyttyneenä. Ei jumalauta! Se huudahti. Tämä ei ole oikein! Näin ei ystäville tehdä! Flibu sanoi heti, että unohtaa koko eukon ja vetää Haraa turpaan. Älä vedä, sanoin, mä hoidan sen. Tuo pariskunta on saanut mut niin pahaan mielenhäiriöön, että mä en voi tätä normaalisti hoitaa mutta hoidan kyllä.

Sain pienen hyvityksen sitten Anitalta kun se itki mulle miksi Flibu oli muuttunut niin kylmäksi ja yhtäkkiä kaikki loppui ennen kuin alkoikaan. Katsoin taas Anitaa kylmästi sllmiin ja sanoin vain: Niin, sellaista se elämä on. Miksiköhän näin kävi. Anita tuijotti mua hetken ja sitten se tajusi. Sen jälkeen en enää ikinä nähnyt koko eukkoa. Siitä pidin huolen. Mutta ei kukaan muukaan meidän jengistä sitä enää halunnut nähdä kun tieto levisi.

Aloin sitten seurustella itse Flibun kanssa ja meillä oli tosi hauskaa yhdessä. Kumpikin oltiin aikoinaan saatu pahasti siipeemme ja osattiin arvostaa toisiamme ja nauraa luusereille.

Hara se vaan rakasti minua edelleen. Teki kaikkensa päästäkseen takaisin ja hyvittäisi kaiken. Ei onnistu ikinä, tiesin ja edelleen olin aivan jäätä. Sitten kerran se soitti mulle kahden aikaan yöllä, että hän ei enää kestä, on pakko saada puhua asiat selviksi, voinko tulla luoksesi. Tuu vaan. Mikäs siinä. Flibu oli siinä mun kanssa ja katsottiin vaan toisiamme silmiin ja nyökättiin.

Hara tuli energisenä ja toiveikkaana mutta silminnähden järkyttyi kun näki Flibun. Minä oikein ystävällisenä sijasin sohvalle pedin Haralle, että mene siihen vaan nukkumaan, ethän sä enää pääse himaan kun dösät ei kulje. Sitten painuttiin Flibun kanssa sänkyyn ja pistettiin polkaksi. Koko yön. Estotta. Aamulla vihertäväkasvoinen Hara istui sohvalla ja katsoi lattiaan. Ei aikonut juoda aamukahveja vaan hipsi himaan. Varmasti yön äänimaailma kaikui korvissa. Siitä pidimme huolen.

Sitten tuli vuosien väli, asuin muualla ja tulin stadissa käymään. Mulla oli eka lapsi semmoinen vuoden ikäinen taapero ja toinen mahassa. Jostain Hara oli saanut kuulla, että olen siellä ja halusi tulla käymään. Ajattelin, että voisi olla hyvä nähdä se ja saada oma sairas mielensä rauhaan.

Hara tuli. Se ei tiennyt mitä se olisi sanonut. Mun lapsi hyppi sen päällä ja hihitti ja he leikkivät. Hara tuijotti vaan mua ja aukoi suutaan kuin kultakala. Siitä näki, että asiaa oli vieläkin. Aikamme siinä istuttiin ja saatiin asiat selväksi. Sitten pyysin poistumaan, jotta voin unohtaa kipuni ja jatkaa omaa elämääni. Hän lähti pää painuneena ovea kohti, katsoi vielä taakseen ja mä vaan tuijotin. Sitten se lähti.”

1. Asuinpaikka. Älä ikinä milloinkaan koskaan muuta paikkaan, jossa ikinä ei tapahdu mitään. Ei murhia, rikoksia, ei mitään. Tiivis ja lämmin  naapuriyhteisö on myös aina suurimpia murhatuksi tulemisen riskejä. Suurimmalla todennäköisyydellä juuri siellä tapahtuu taas yllättävä murha, jonka kohteena voit sitten olla sinä.
2. Käytös. Jos valaiset huoneen hymylläsi ja olet juhlien keskipiste, ole välittömästi varovainen. Nämä ovat yleisimmät syyt joutua potentiaaliseksi uhriksi. Olen mieluummin näkyvästi synkkä ja salaperäinen pälyilijä.
3. Luonne. Jos rakastat ihan kaikkia ihmisiä ja haluat antaa heille viimeisen paitasi päältäsi halusivat he sitä itse tai eivät: varo. On myös erittäin vaarallista jos kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa sinusta ja kaikki rakastavat sinua. Ehkä kaikkein pahin ominaisuus on se, että naurat koko ajan suu ammollasi, ihan jatkuvasti, olet jatkuvasti onnellinen - pahin tapahtuu väistämättä. Sen lisäksi on vaarallista olla energinen ja rakastaa näkyvästi elämää. Ole mieluummin vaitelias ja pidättäytyvä ja vastenmielinen.

Jos silti menet tuonne ja sinut murhataan, voit olla varma, että murhaaja on helppo löytää ja tämä saa kyllä rangaistuksensa. Ei tarvitse löytää kuin se ainoa synkkä ja salaperäinen pälyilijä, joka on aina vaitelias, pidättyväinen ja jotenkin vastenmielinen. Silti kukaan ei olisi koskaan osannut arvata, että tämä entinen äidinmurhaaja olisi voinut ikinä ketään tappaa.

”Heti kun huomasin, että Liisalla taitaa olla joku vakavampi muistiongelma, vein hänet lääkäriin ja siitä päästiin pian jatkotutkimuksiin. Kun Alzheimerin tauti varmistui, päätin huolehtia vaimosta loppuun asti. Se tuntui jotenkin kunniatehtävältä vuosikymmenien yhteiselon jälkeen. Perhe tietysti ilahtui, että äiti voi olla kotona ja minä hänen turvanaan.

Lapset asuivat vähän kauempana mutta siitä ne kuviot kehittyivät ja pärjättiin pitkän aikaa ihan hyvin. Lapset tulivat aina kun ehtivät ja auttoivat parhaansa mukaan. Pikkuhiljaa aloin väsyä mutta en kehdannut sitä kellekään oikein valitella. Oikeastaan toivoin, että joku toinen olisi ottanut ohjat käsiinsä ja määräisi minut vapaapäivää viettämään. En tiedä miksi oli niin vaikeaa myötää oma väsymyksensä tai ehkä en sitä itsekään täysin ymmärtänyt. Sitten kerran tyttäreni katsoi minua pitkään ja ilmoitti, että me saunotamme äidin tämän jälkeen joka kerta kun käymme täällä. En osannut oikein sanoa mitään, lysähdin vain nojatuoliin ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin, että voin olla rentona ja vain - no, olla.

Tyttäreni kertoi minulle tajunneensa vasta nyt ensimmäisen kerran miten kovilla todellisuudessa olin ja että häntä ihan hävettää, että oli pitänyt minua superihmisenä, joka ei ikinä väsy. Samana iltana tytär suorastaan määräsi minut lähtemään yöksi ystävien luokse enkä minä voinut kuin hymyillä autossa iloisena kun ajelin kavereiden kanssa iltaa viettämään. Tuli toiveikas olo, että tästä selvitään kyllä kaikki yhdessä ja että minullakin on väliä. Sitten kun aamulla tulin kotiin, tytär hekotteli, että sieltä se tuhlaajapoika tuli kotiin. Naurettiin kyllä niin, ettei meinannut loppua tulla. Voimaa sain myös siitä, että vielä sain Liisan kanssa elää rintarinnan. Välillä surin lohduttomasti yhteiselämämme häämöttävää loppumista.

Sitä yhtä lääkärikäyntiä en unohda kun Liisalta kysyttiin miten tämä voi ja onko kaikki hyvin. Liisa ei enää paljon ymmärtänyt mutta nyt ei ollut vaikeuksia kun hän katsoi lääkäriä silmiin ja ilmoitti minua osoittaen: Minulla on kaikki hyvin ja minä rakastan tuota miestä! Yritin istua ilmeettömänä, etten ala itkeä, sain tehdä kaikkeni, etten romahda siihen paikkaan. Olen vähän jäyhä mies tunneasioissa mutta kyllä tuo tunnustus hyvältä tuntui.

Tyttäreni pahoitteli välillä sitä miten eivät ymmärtäneet miten minä tarvitsen vähän omaakin aikaa ja yhtä hetkeä jolloin ei tarvitsisi huolehtia äidin vaipanvaihdosta ja kaikesta arjen asioista. Että keskittyivät vain äidin tarpeisiin ja hoivaan. Minusta se on ihan inhimillistä ja kyllähän äidistä täytyi eniten huolta pitää. Pakko kuitenkin myöntää, että oli jotenkin lohdullista, että minunkin osaani ymmärrettiin.

Kun Liisa kuoli, olin kiitollinen, että lapseni pitivät huolen siitä, että sain rauhassa surra ja kerätä voimia rankan omaishoitajuuden jälkeen. He järjestivät kaiken kyllä jo niin hyvin, että alkoi itseä oma voimattomuus hävettää. Minkä näille tunteille voi.

Olen tämän minun kokemukseni jälkeen ymmärtänyt hyvin syvällisesti miten helposti omaishoitaja sivuutetaan, tämän jaksaminen varsinkin tuolla terveyskeskuksen puolella. Oli monesti vähän laiminlyöty olo, ihan kuin olisin näkymätön. Vaan onhan se ymmärrettävää, että vaimohan oli siinä tärkein. Monesti mietin, että en minä enää ole Reino, olen pelkkä taustakummitus ja sieltä tulen aina apuun kun tarvitaan. Sitten muistutin itseäni, että olen tämän tehtävän
valinnut ja sen hoidan.

Nyt kun Liisa on kuollut ja minä aivan yksin täällä mökissä, olen ihan ihmeissäni kun on aikaa olla vain. Alussa se oli oikeastaan vaikeaakin kun oli ohjelmoinut itsensä päivän hommiin eikä sitten enää ollutkaan mitään aikatauluja, sai olla vaan jos halusi. Vasta lähiaikoina olen sen verran toipunut surusta, että olen alkanut nyt hoitaa kuntoani, lenkkeilen ja tarkkailla kevään tuloa. Ikävä on kova mutta vähän auttoi se kun tytär toi minulle tyynyn, johon oli painettu Liisan kuva. Iltaisin halaan tyynyä ja paijaan. Minulla oli hyvä vaimo.”

Kaupunginjohtaja kutsui arkkitehdin puheilleen, tarjosi tälle kahvia ja vegaanipalloja samalla kun esitteli tarjoustaan.

- Kuulepa, voisitko suunnitella meidän kaupungin paraatipaikalle asuintalon? Tyyli on sinun päätettävissäsi, tulevan talon vieressä on tosin vielä joitain vanhoja jugend-taloja, jotka pikkuhiljaa hävitetään, tottakai, uusien tieltä. Nyt yksi niistä on juuri revitty alas ja tontti olisi tyhjä.
- Se kyllä käy! Minäpä suunnittelen siihen modernin, kätevän kerrostalon. Tulen heti ensi viikolla ja esittelen piirustukset, selitti arkkitehti ja sulloi vegaanipalloja suuhunsa.

Sitten arkkitehti juoksi kotiinsa taluttaen samalla ekolautaansa. Hän oli hyvin innoissaan kun viimein oli tilaisuus suunnitella jotain aivan erityistä ilman rajoituksia. Viimeinkin! Teen nyt jotain ihan omannäköistä.

Hän hengitti syvään piirustuslautansa edessä juuri ennen piirroksen aloittamista. Hän piirsi yötä päivää herkeämättä vain tähän erikoistaloonsa keskittyen. Arkkitehti oli varma, ettei mitään tälläistä taloa ole vielä nähty tässä maassa, toteutukset ovat tuoreita (fresh) ja aivan ainutlaatuisia (original).

Talo sitten pian valmistui ja arkkitehti piti puheen ennen kuin asukkaat pääsivät sisään. Kymmenet muuttokuormat hurisivat malttamattomina ja arkkitehti aloitti puheensa:

- Asukkaat. Kuten näette, olen tuonut kylän keskelle kaupunkia. Talossa on aivan tarkoituksella lasiset parvekkeet lattiasta kattoon, jotta ihmisten parveke-elämä tulee muillekin läsnäolevaksi. Tulee ihanaa kirjavuutta ja elämänmäiskettä. Ei tarvitse kuin katsoa ylös ja näkee kaikkien parvekehuonekalut, kuivuvat pyykit, sukat, alushousut, aurinkoa ottavat yläosattomat ihmiset, ulosvientiä odottavat biojätepussit - kaikki on siinä silmäin edessä. Myös asuntojen ikkunat ovat seinäin kokoisia, jotta urbaani vivahdus tulee asukkaiden ilon lisäksi myös ulkomaailman riemuksi. No niin, asukkaat, astukaa sisään! Iloitkaa! Olemme kaikki yhtä! Elämme yhdessä sananmukaisesti!

Lasiparveketalo oli niin kohuttu ja suuri menestys, että kaupunginjohtaja tilasi vielä toisen. Tällä kertaa hän toivoi seuraavan puretun jugend-talon tilalle rakennettavaksi ilmavaa, modernia taloa ilman parvekkeita. Edellisen valmistuneen talon parvekkeet kun olivat kaikki talvella pudonneet kovien pakkasten aikana niin nyt oli hyvä ajatella uudella tavalla. Kaupungin kassaherraa oli sylettänyt vahingonkorvausten maksaminen parvekkeelta pudonneille asukkaille, hautajaiskulut kun ovat kovin kalliit nykyisin.

Arkkitehti meni taas toimistoonsa onnentunteen vallassa ja alkoi työhönsä. Hän suunnittelisi taas aivan erilaisen talon, sellaisen mitä ei ole vielä arkkitehtien kynästä koskaan tullut.

Uudet asukkaat olivat taas kadulla odottamassa pääsyä uusiin asuntoihinsa. He katsoivat betonielementeistä rakennettua kuutiota, jonka seinät oli päällystetty täysin yllättäen lasilevyillä, joista sieltä täältä tuli erikoisia teräsputkia. Näin pyrittiin taas urbaaniin eleettömyyteen, jossa ankeat yksityiskohdat toisivat kaivattua kuria muuten niin luovaan muotoiluun (creative design). Koska asuntojen ikkunat olivat lasilevyjen takana, voitiin hyvällä syyllä odottaa, että raitis ilma ei turhaan tullut koteihin, joihin kaikkiin oli asennettu tietysti koko talon kattava tehokas ilmastointi. Sen uskottiin tuovan oikein hyvän hengitysilman mutta kustannuksia säästääkseen, oli kaupunki laittanut mittariin eston, joka lopetti ilmastoinnin puoleksi vuodeksi kerrallaan. Tällä ei ole mitään muuta vaikutusta kuin energiakulujen säästöt.
Arkkitehti oli tässä vaiheessa jo hyvin ihastunut vihreään siirtymään ja mietti jo seuraavaa rakennusta, jossa aikoi viedä idean vähän pidemmälle.

Kaupunginjohtaja puratutti sitten kolmannen jugend-talon, jotta siihen voitaisiin vielä tehdä kaupungin upein ja modernein talo. Hän antoi arkkitehdille täysin vapaat kädet mutta toivoi tämän soveltavan vihreää siirtymää kaikin tavoin erityisesti energiankulutusta ajatellen. Arkkitehti nieleskeli tässä vaiheessa jo kiihkeästi, hiki valui pitkin niskaa, hän tunsi olevansa elämänsä huipulla ja nyt viimein hän saisi käyttää kaiken mielikuvituksensa suunnitellakseen aivan ainutlaatuisen talon. Niin hän myös teki.

Talo tehtiin tarkoituksella peitteiden alla niin, ettei kenellekään ulkopuolisella ollut hajuakaan mikä talo sieltä paljastuisi. Viimein koitti paljastuspäivä ja puolikaupunkia tuli paikalle katsomaan tätä suurta hetkeä. Talon alta puretun jugend-talon entinen asukas itki suuria kyyneliä holtittomasti. Naapuritalon Domina tuli ruokatunnille ja jäi seuraamaan juhlahetkeä. Hän naputti määrätietoisesti ruoskaansa kiiltonahkasaapastaan vasten ja tuijotti arkkitehtiä. Arkkitehti huomasi jämäkän katseen ja jäi myös tuijottamaan nieleksien, kieltään ulkona heiluttaen. Hän melkein jo hyperventiloi koska tänään toteutuisi hänen kaksi haavettaan yhden sijasta.

Arkkitehti aloitti puheensa, joka tuntui vaikealta toteuttaa koska hän tärisi holtittomasti, huohotti ja heilui. Viimeinkin, viimeinkin hänen äärimmäinen unelmansa toteutuisi sekä taiteen että arkkitehtuurin alalla. Kädet huomattavasti täristen hän avasi paperin, jossa hänen puheensa sijaitsi.

- Tämä kohta paljastettava talo on kaupungin sielua parhaimmillaan. Se kuvaa dynaamisuutta, tehokkuutta, äärimmäistä kauneutta. Se on täydellinen, jos suotte. Olen opiskellut vaativat arkkitehdin opinnot tehdäkseni tämän talon, tutustunut taiteeseenkin ja laittanut suunnitteluun koko sieluni. Mitään tälläistä ei ole koskaan ollut täällä kaupungissa eikä tulekaan koska minä lopetan urani tähän. Tässä on kaikki mitä minulla on ikinä antaa työssäni. Äärimmäinen panokseni.

Talossa on otettu ekologisuus huomioon erittäin korkealla tasolla. Siellä ei ole minkäänlaista lämmönhukkaa, minkäänlaista muutakaan kulutusta ilman vastuullisten asukkaiden panosta. Huoneistot ovat betonista ja muun muassa keittiönkaapit käytetyistä banaanilaatikoista kootut. Mitään turhaa - kuten kaakeleita tai tapetteja tai maalattuja seiniä - ei ole! Pah! Kuka niitä haluaa! Luonto kuolee jo muutenkin! Myöskään sisään ei saa tuoda huonekaluja kuin vain minimin sillä kun et omista mitään, olet onnellinen! Ja vastuullinen, me emme saa unohtaa tätä. Talossa ei ole lämmitystä, eikä ikkunoita. Jos sähköä taloon halutaan, pitää kunkin asukkaan vuorollaan ajaa sähkönlatauspyörällä kaksi tuntia kerrallaan kellarissa. Vesiputkistosta en osaa vielä varmuudella mitään sanoa, jotain pitää vielä valmistella kuulemma. Myöskään talossa ei ole niin sanottua pääovea vaan sinne kuljetaan juuri tuon kellarin kautta, jossa kovaäänisestä kuulee heti sisään tullessa huudon: Ole vastuullinen! Polje pyörää! Sen jälkeen tarkastaja katsoo kassit onko asukas viemässä mitään asiatonta taloon kuten esimerkiksi punaista lihaa tai herra paratkoon! Trumpin kuvaa! Nyt, ottakaamme peitteet talon päältä pois ja nauttikaamme kauneudesta! Yksi. Kaksi. Kolme. NYT!

Peitteiden alta paljastui aivan upea musta kuutio. Ei mitään muuta. Pelkistettyä kauneutta. Zen. Lukuunottamatta takaseinällä olevaa rakennelmaa, jonka avulla yritettiin kuivata kosteusvaurioita.

Sitten arkkitehti huomasi taas Dominan tuijotuksen. Domina alkoi lähestyä, arkkitehti huohotti ja tärisytti leukaansa. Domina nappasi tätä korvasta ja alkoi raahata häntä kohti liiketilaansa. Ovi pamahti lujaa kiinni. Pariskunta katosi näkyvistä.

Vaan sitten kuuskymppisenä lähti kaikki toivo. Kuuskymppisellä naisella tuntui treffimarkkinoilla olevan hyvin vähän sihinää. Päätin sitten empiirisen tutkimuksen nimissä käydä kolmilla treffeillä ja lopettaa siihen kaikki haaveet. Olin varma, että pieleen menee mutta toisaalta - menköön!

Ensimmäiset treffit: pelokas mies tuli paikalle, hän katsoi minua lähes kauhuissaan. Ajattelin, että tämä on varmasti vain hänen herkkää luonnettaan, ei sen kummempaa. Treffeillä ei jutusta ollut loppua, kumpikin puhui ilman ujoilua. Löytyi yhteisiä harrastuksia, huumoria ja ihan hyvä fiilis kaikenkaikkiaan. Kun sitten lähdettiin tahoillemme, päätimme soitella. Mies sitten soittkikin. Hän oli perusteellisesti pohtinut ja päätynyt ajatukseen, että olen hänelle liian pelottava eikä hän kestä sitä, että olen mummo. Häntä arvelutti myös se, että harrastan sotahistoriaa, se kertoo minun luonteestani hänelle pelottavia asioita. Oli mielenkiintoista kuunnella hänen perustelunsa, joissa ei ollut mitään epäasiallista, emme vaan tunteneet vetovoimaa toisiimme. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää.

Toiset treffit: Mies oli oikein käynyt parturissa ja oli selvästi jo päissään kun tuli paikalle. Hän oli kyllä minulle kertonut, ettei juo viinaa ollenkaan mutta eräänkin puhelun aikana oli hän puhelun loppuun mennessä lähes puhekyvytön humalansa takia. Hänen tärkeät insinöörin työnsä kuluttivat kaikki hänen voimansa viikon aikana ja piti sitten perjantaina vähän rentoutua. Vaan sitten näillä varsinaisilla treffeillä hän kertoi lähinnä isosta talostaan, rahoistaan ja entisestä vaimostaan, jota ei voinut unohtaa. Lapsensa ovat tärkeissä asemissa ulkomailla yliopistokoulutuksen jälkeen. Lopulta mies päätyi siihen, että minä olen liian tavallinen ja kouluttamaton ja horjui pois.

Kolmannet treffit: innokas mies käy heti ensitöikseen kiinni ja yrittää puristaa rinnoista. Ollaan suurinpiirtein menossa naimisiin hänen puolestaan mutta hässiä pitäisi kyllä heti, että mitä jos tuonne ravintolaan vessaan mentäis näin heti alkuun, että hänellä nyt kyllä seisoo niin rankasti, että helpotus pitää saada. Katselen miestä ja pohdin, että varmasti seisoo ainakin järki. Mietin, että no, kaikkihan me voimme olla vähän hermostuneita ensitreffeillä ja voimme puhua mitä sattuu jännityksen  vallassa ja rauhoittelen miehen pöytään sanomalla, että syödään nyt ensin sillä jos tämä jatkuu villin seksin merkeissä, on meillä oltava energiaa. Pöydässä hän sitten ilmoittaa minulle, että koska olet tuollainen kuuskymppinen eukko, josta ei nuorta saaa enää ikinä, etkä kyllä ketään muutakaan voi enää saada niin hän voi antaa minulle mahdollisuuden ja silitti möhömahaansa puhuessaan. Teen kaikkeni, etten räjähdä nauramaan hänen edessään, selitän vain vakavasti, etten ole tämän miehen arvoinen, enkä vastaa mitenkään hänen kovaa tasoaan, että kiitos treffeistä ja toivotan sinulle oikein hyvää jatkoa. Että minäpä tästä poistun. Heippa. Kuulen vain takaani huudahduksen, että hei mites se vessa?

Tein sitten kolmesta treffistä yhteenvedon ja huomasin, että ei tässä kylläkään ollut ikäongelma kyseessä. Että me ihmiset vain olemme niin erilaisia ja haluamme joskus aivan eri asioita. Varsinkin kun sitten tapasin oman 66-vuotiaan miesystäväni pian tämän jälkeen.

Pakko sanoa, että jos viini paranee vanhetessaan, niin paranee mieskin. Ei sen ihanampaa miestä ole minulla ikinä ollut kuin tämä minun eläkeläiseni. Parasta kannatti odottaa."

Lopuksi sinun koko pääsi hävisi huoneen nurkkaan, sitä halusitkin, poistaa kaiken sen mikä oli ja tapahtui ja mikä eniten riivasi, myös kaiken hyvän, joka ei kuitenkaan tilejä tasannut. Sydämesi jäi paikoilleen ja niin pitikin koska se sinulla olikin aina siellä missä piti, jos piti. Ei tullut yhtään kertaa, ettenkö olisi sitä saanut kokea, joka ikinen kerta se uskollinen sydän oli minua varten kun sitä tarvitsin ja niin myös minun sinua varten. Ei siitä numeroa tehty, se oli jokin kosminen, sanaton sopimus. Ei tekojasi romantisoitu, niitä vain ei ollut olemassa meidän välillämme. Musta huumori kukki kaikessa rumuudessaan mutta kuka sanoo, että kaiken pitäisi olla niin kaunista ja kilttiä?

Joskus tuntui oudolta tulla vankilaan vierailulle kun ovi toisensa jälkeen sulkeutui takanani ennen kuin päästiin näkemään. Siitä jo tajusin miltä sinusta voi lusimassa tuntua. Varmaan ihan vangilta. Sinulle oli ihan samantekevää koko tuomio, teko oli täysin harkittu ja siitä vain seurasi rangaistus. Vankilavierailuista luulisi, että ne olisi jotenkin ankeita mutta monesti mietimme, että poistetaanko meidän paikalta kun nauramme kuin järjettömät.

Joskus elämä tulee täyteen ennen sen luonnollista mittaa ja olkoon niin. Varmasti sivulliset tietäisivät tästäkin parhaiten ja koulutus ja selitys alkaisi vaan mehän tiesimme, sinä ja minä, mitä seurasi siitä jos näitä opastavia ääniä kuunteli. Esimerkiksi tämä siitä voi seurata. Ääntä ja puhetta riittää ilman tekoja, vastuuta ei kukaan koe mistään mutta paljon tiedetään mitä toisen pitäisi ja mitä ei ainakaan. Monesti nämä henkilöt itse kokevat olevansa empaattisia ja ihmisrakkaita. Varmasti niinkin. Monesti hyväntahtoinen puhe ja neuvo on ilman korvia, mistä todella on kysymys. Tarkoittaako sanamme samaa ja puhummeko ylipäätään samasta asiasta.

Lupasin sirotella tuhkasi sovittuun paikkaan. Jonain päivänä minun tuhkani liittyy sinun tuhkiisi. Sitten me vain leijailemme.

Jos jumala olet olemassa, ota ystäväni luoksesi ja pidä hänet lempeässä paikassa. Jos kyseessä onkin piru, laittaisitko ystäväni pliis toimistohommiin, ettei hänen enää tarvitsisi lapioida kuumia hiiliä kaiken tämän jälkeen? Tai jos ei ole mitään, saisi vain olla jossain, olla vain, vihdoinkin.

Mietin pitkään että tapan itseni että olen onnekas, etten saanut koskaan lapsia. Perhettä mulla ei koskaan ollutkaan niin ei tarvitse ketään muutakaan ajatella. Sua mä kyllä ajattelen mutta sä tunnet mut niin hyvin, että ymmärrät kyllä miksi halusin viimein täältä pois. Tällä kertaa en siinä onnistunut mutta seuraavan kerran ei ole epäselvää.

Paljon muistoja tulvii nyt mieleen. Muistan sen lempeän meidän rapun pikkumummon, joka antoi mulle salaa leipää kun tajusi, ettei mua kotona kukaan ruoki. Jos olisin mutsille ja faijalle jäänyt niistä leivistä kiinni, olisi turpiin tullut vielä pahemmin. Pidin leipiä patjan alla ja söin niitä salaa kun mulkut nukkui tai hässi yhdessä ja erikseen. Se mummo oli ainoa joka minusta silloin välitti.

Siinä vaiheessa kun jouduin sairaalaan aliravitsemuksen takia, sain vähän apua mutta ei mikään lopulta muuttunut. Jouduin kestämään vanhempien orgiat ja siihen osallistuneiden lääppimiset, jatkuvat hakkaamiset ja halventamiset. Hakkaamisen ja raiskaamisen kesti kyllä mutta se henkinen alentaminen oli pahinta. Sitten kun meni kuppi nurin ja olin riittävän iso, vedin kumpaakin niin huolella pataan, että jouduin siitä syytteeseen. Se syyte oli parasta mitä tiesin, harmitti vaan etten tappanut niitä. Nautin siitä niiden mätkimisestä. Miten voi veren näkeminen tuottaa niin suurta nautintoa? Se niitten ulina, uiuiuiui, kuolkaa siat saatana!

Jo silloin mä päätin jättää väliin perheen perustamiset ja muut perinteiset kuviot ja astuin siihen maailmaan, jonka parhaiten osasin. Väkivalta, nopea reagointi, kylmyys. Ei tietysti pelkästään, tulihan siinä välillä tunteiltuakin ja hetken koettua jotain hyvää ja kaunistakin mutta olin jo niin vaurioitunut, ettei se pitkään kestänyt.

Mä kyllä yritin ja kuvittelin saavani apua ja ohjausta, tiedät mun terapiakokeilut. Vaan rajansa kaikella, joskus todella ihmettelen miten pimeitä tyyppejä hakeutuu tuonne mielenterveyspuolelle auttajaksi vaikka niiden kuuluis olla suljetulla aika monen. Niin ku se lekuri, joka selitti mulle mun impulsiivisuudesta ja siitä miten tärkeää on hallita elämäänsä, että otappa näitä lääkkeitä niin kaikki muuttuu kun turtuu. Sanoi lekuri, joka harrasti ryhmäseksiä pitkin kyliä. Sen koko kuvionhan mä sulle silloin kerroin juurta jaksain etkä meinannut uskoa. Vieläkin naurattaa se meidän hysteerinen Ei voi olla totta -räkätys. Voi olla ja on.

Kaikkea muuta mun ei tartte sulle selittääkään, sä tiedät kaiken jo. Oot mun ainoa tosifrendi ollut hyvin pitkään ja hiffaat, että kun mä tästä sairaalasängystä pääsen ylös, en tänne enää toista kertaa tule. Osaan nyt hoitaa homman seuraavan kerran paremmin ja onnistun. Jos ei ehditä nähdä niin kiitos kaikesta. Me tehtiin hyvä matka yhdessä ja oli ilo olla sun frendi. Oli tosin vähän outoa keinua luottamuksen kehdossa mustan huumorin kukkiessa.

Vaan se mikä on ihmisessä liian rikki, harvoin korjaantuu. Mä oon rikki ja tässä tää oli. Hoitaja tuli just ja ottaa nyt tän luurin. Palataan.”

"Jäin sitä taas pohtimaan kun erään edellisen terapeutin mielestä oli hyväksi rikkoa minut jonkin mystisen syyn takia. Että se olisi minulle välttämätöntä. Ensinnäkin on ihme, että olen enää näinkään ehjä kaiken kokemani jälkeen enkä ihan ymmärrä outoa asennetta, että minun edelleen pitäisi kantaa vastuu kaikenmaailman kusipäistä, jotka ovat koko elämäni ajan yrittäneet huolehtia siitä, että minulla olisi paha olo, vihaisin itseäni ja tekisin jotain niin tyhmää, että voisivat sitten ylimielisesti todeta: mitä mä sanoin.

Olisiko kenties ollut parempi vahvistaa minua aidosti, antaa minun pohtia huonoja kokemuksia tyyliin: näin EI sinua kohdella, sinun pitää reagoida siihen AINA. Mutta että ei pidä reagoida turpaan vetämällä tai kovettamalla itseäsi vaan ottamaan tilasi haltuun ja poistumaan paikalta ja poistamaan tällaiset henkilöt elämästäsi vaikka he kuinka tekemiään katuisivat. Että olisi neuvottu omanarvontunnon tunnistamista. Tai jotain. Aina olen toki tiennyt järkähtämättä olevani tavallista parempi tyyppi vaikka olenkin vain mies, hahhah. Mulla on arvot kohdallaan, tunnen vastuuta kaikesta tekemästäni, olen mielelläni ankara itselleni koska tiedän sen olevan hyväksi. Ankara hyvällä tavalla: älä tyydy paskaan ja pyri parempaan. Vaan siinä kaikki elämän aikana vähän sekoittuu ja vaikka kuinka tietää, että pitää pitää puolensa, asiat sumenee tiettyyn pisteeseen asti josta ei ole enää sitte paluuta. Miksi minun pitää terapiassa vielä sitten kaiken lisäksi rankaista itseäni, rikkoutua, tuntea itsestäni ja kokemastani vastuuta, siitä millainen olen. Minusta tällainen ei ole mitään muuta kuin sitä kuuluisaa koulukiusaamista. Pistetään terapiassa entisestään rikkinäisempi ihminen nurkkaan, hymyillään ilkeästi ja vakuutellaan, että rikkominen on minulle hyväksi, että minun pitää se käsittää ja että jatketaan sitä vielä. Et ole vielä tarpeeksi alistettu ja kiltti.

Sitten tuli elettyä samaan kohtaan mittanauhaa, 58 cm. Vaan niin se tuli aika minullekin kun todella ymmärsin, että ammattimies opetti silloin vähän muutakin kuin rakentamista. Jos aikoinaan olisi ymmärrystä ollut himpun verran enemmän, olisin tehnyt monta asiaa toisin ja ollut ehkä fiksumpi. Tuppaa vaan olemaan niin, että älli kasvaa iän myötä - jos kasvaa. Kyllä vanhan kirvesmiehen juttelu silti mieleen jäi ja monesti tullut elämän varrella muisteltua.

Mittanauhassa tulee kaikille kohta, jossa se loppuu. Niin se vaan hupsahti minullakin ja olen kiitollinen, että sain oppini entisajan kunnon ammattilaiselta. Sen avulla kaikki alkoi ja töitä on tehty tähän päivään asti."

Puhelu päättyy sitten. Kaikki vuosikymmenien asiat olivat siinä läsnä, hyvät ja huonot, läpikäytyinä. Sopu, rakkaus, hyväksyntä jäljellä.

Alan käymään lapsenlapsen kanssa useammin vaarin luona vaikka matka on pitkä mutta se on niin tärkeä tehdä, että sitä ei jätetä väliin.

Liikuttavaa katsoa miten vaarin ja pojan välit vain lähenevät matka matkalta. Poika oppii tunturin, maisemat, kylän. Hän alkaa ymmärtää, on jo sopivan ikäinen. Hän istuu koko ajan vaarin vieressä, selittää tietokonepeliään innoissaan ja vaari hymyilee hiljaa hyvin onnellisena. Vaarin kainaloon. Siinä on paras olla. Poika hymyilee minulle, mummolle, sieltä, hihittelee. Vaari on onnellinen.

Tiesin, että tämä matka olisi viimeinen. Yllätämme vaarin, hän ei tiedä, että tulemme. On viimeinen isänpäivä, viimeinen vaarinpäivä. Hyssyttelen poikaa, että ei huudella mitään vasta kuin ovella, että vaari ihmettelee. Juu! Hysss! Sitten ovelta poika huutaa: vaari, mä tulin! ja vaari tuijottaa silmät suurina yrittäen ymmärtää, että poika on todella siinä. Poika juoksee suoraan vaarin kainaloon niin, että vaari heikkona melkein kaatuu sohvalle kyljelleen. Sieltä kuuluu kummankin hihitystä. Poika heti alkaa selittää asioitaan innoissaan ja näkee miten tärkeää hänelle on olla siinä, tuttu paikka, hänen ihmisensä lähellä.

Vierailu oli haikean kaunis. Mies ei enää tämän jälkeen näkisi poikaa, poika ei vaariaan mutta päätimme iloita jäljellä olevasta ajasta. Vaari taputtelee pojan päätä ja jallittaa jutuillaan, nauravat. Vaari pahoittelee ja sanoo: mie en nyt sitten voinut sinua kalalle viiä ja opettaa niitä hommia ja porohommatkin jäi nyt. Poika hymyilee, ei ihan ymmärrä vielä mistä on kysymys.

Viimeinen ilta. Mies on aivan heikkona. Naapuri tulee käymään, kysyy miten menee. Huonosti, mies vastaa. Hän yrittää istua sohvalla ja taistella unta vastaan. Silmät menevät kiinni silti ja mies vajoaa uneen. Hän ei silti halua vielä lähteä. Ei vielä. Sinnittelee vielä, avaa silmät.

Viimeinen yö. Hän on vaipunut jo ikuisen unen kynnykselle. Hengitys on hyvin raskas ja siitä kuulee, ettei enää mene kauan. Tyttäret silittävät isänsä kättä ja hiuksia, pyyhkivät kyyneliään, puhuvat kauniisti tälle vielä kun iskä hengittää, ehkä hän kuulee. He jättävät viimeisiä hyvästejä sydän pakahtumaisillaan. Isän sisaret ovat kaikki myös läsnä mutta ovat etäämmällä, jotta tyttäret saavat olla isänsä tykönä. Lempeät sanat soljuvat. Sitten iskä lähtee ikuiseen uneen. Kiitos iskä kaikesta.

Minun tehtäväni oli kertoa pojalle, että nyt vaari sitten lähti tuonne tähdelle, osoitan tähteä. Myöhemmin poika selittää, että vaari on kuussa ja vaari on ihan väsynyt ja vilkuttaa sieltä.

Hyvästi rakas. Lähdit taivaallisille palkisille, vapaa sielu. Tunturissa tuulen kanssa, yläilmoissa leijuen.