Lapset alkoivat olla jo siinä iässä, että oli aika tehdä tosielämää tutuksi. Kävimme keskusteluja siitä, että kaikki ihmiset eivät ole rehellisiä, jotkut huijaa sen kun ehtivät eikä kannata uskoa kaikkia. Liika luottavaisuus ei aina ole hyväksi.

Jonkun ajan kuluttua olohuoneesta kuului hyvin närkästyneiden lasten ääni: Äiti! Tule tänne. Minä menin ja kysyin mitäs nyt lapsoset. Äiti, tuo Pikku Kakkosen Eila-mummo ihan selvästi valehtelee koko ajan, ei varmasti ole tuollaisia tapahtunut mitä kertoo, se huijaa meitä. Minä teen kaikkeni, etten ala ääneen nauramaan, puren huultani ja mietin miten kertoa lapsille, että hyvä olla kyllä tarkkana mutta ettei nyt ihan lasten iltasadun kertojiin kannata pettyä. Katselen television Eila-mummo raukkaa, jonka uskottavuus oli nyt kärsinyt suuren kolauksen.

Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että kyllä lapsille pitää kertoa elämän eri puolista ja auktoriteettiuskoa kolhaista. Jos on etukäteen jotain tietoa, ei välttämättä kävele kuin lammas suden suuhun.