Faija otti trumpetin esiin. Hän katsoi jonnekin kauas, valmisteli huulia ansatsia varten. Minä istuin siinä vieressä taas kuten niin monta kertaa ennenkin. Concierto de Aranjuez, sen hän soittaisi.

Kappale on haikea, melodia on mitä kaunein, sumuinen, tunnen heti miten joudun jonnekin täydelliseen pehmeyteen. Faijalla on silmät kiinni, hän on syvällä soitossaan, minä tuijotan häntä.

Kappale kehittyy, saa yhä jazzmaisempia sävyjä, faija improvisoi, kappale laajenee, palautuu.

Tämä on meidän juttu. Musiikkia yhdessä. Olen onnellinen, että isä vei minut musiikin maailmaan jo pienenä. Tiesin Miles Davisin jo ennen kuin olin koulussa, olin kuunnellut Dizzie Gillespietä, Louis Armstrongia, kaikkia. Santana, Temptation, Frank Zappa. Faijaa kiinnosti myös minun musiikkini, hän tiesi aina mikä tyylisuunta oli minulla meneillään. Hän kärsi hirveästi humppa-musiikista ja valitus oli kova kun kertakäyttömusiikki tulvi radiosta. Sitten kaivettiin kasetit ja levyt ja trumpetti esiin.

En minä aina kaikkea tajunnut mutta kaiken kuuntelu laajensi mieltäni. Monen monta iltaa kuunneltiin faijan kanssa Maanantai Jazzia kynttilän valossa, faija huuteli kommentteja väliin: Kuuntele, tää kohta on niin hieno! Tai jos Juice erehtyi esiintymään radiossa varoittamatta, kuului hirveä valitus: Mitä paskaa!

Concierto de Aranjuez soi nytkin. Faijalle rakkaat terveiset taivaaseen, jossa hän varmaan tälläkin hetkellä valittaa liiasta epävireisestä harpun soitosta. Semmoinen ukkeli hän oli.