Kundit vääntää ducktailia itselleen peilin edessä. Hiuslakkaa on heillä kulunut illan aikana enemmän kuin naisella koko elämänsä aikana. Puvut on jo päällä valkoisine paitoineen, jaloissa spittarit tai harvoilla läskipohjat, ne ainoat oikeat: teddy boy -kengät, Lontoosta tilatut. Jengin äärilaidan edustajat käyttävät pelkästään sinisiä mokkakenkiä, blue suede shoes. Taustalla soi doowop, jotkut jengiläisistä teeskentelivät elävänsä 1957-luvulla, päiväsivät rakkauskirjeensäkin sillä vuodella. Puvuissa oli tärkeää, että housujen ulkosaumaa koristi ns. "silkit", silkistä ommeltu nauha, kauluksissa oli ehdottomasti oltava myös "silkit", värivalinta oli vapaa.

Sitten lähdettiin Lintsille kovistelemaan. Meidän jengin hontelot pojat "edustivat", sana, jota käytettiin kun tarkoitettiin 50-luvun elämäntavan näyttämistä pukeutumisen kautta. Mukana oli myös meitä mimmejä mutta me ehkä olimme henkisesti hieman väljemmällä asenteella mukana. Siinä sitten pelattiin flipperiä ja poikien arvioiva katse eksyi usein läheisiin peileihin, missä heijastui hiusten "heitto" ja sen hienous. Ihailluin oli aina poika, jolla oli isoin heitto, vooki.

Jatkot olivat Kalliossa jengin pääjehun luona. Jengimme yhteenkuuluvaisuus oli ihanaa, koko porukka muodosti illan aikana erilaisia doowop-trioja, joissa laulettiin acapellana suosituimpia 50-luvun kappaleita. Vannoimme vain ja ainoastaan 50-luvun musiikin sekä rockabillyn nimeen. Kukaan ei voinut kuvitellakaan kuuntelevansa mitään muuta, niin vakuuteltiin. Myös Buddy Hollyn ammoista kuolemaa surtiin ja itkettiin pikkupäissämme aina. Siitä seurasi joukkopsykoosi ja itkettiin sitten kaikki muutkin itkut samalla. Siinä ei ollut ikinä mitään hävettävää sillä onhan teinielämä aina rankkaa ja tosi rajut tyypit uskaltaa tuntea! Sitten kaulailtiin ja lohduteltiin. American Graffiti -levyltä kundit omistivat tiettyjä hitaita kappaleita tyttöystävilleen tunteellisen puheen kera. Minäkin sain omani.

Mutta minä olin tehnyt hirveän, häpeällisen teon. En voinut elää se tunnollani: Olin mennyt salaa katsomaan Saturday Night Feverin. Siis disko-elokuvan! Se elokuva kosketti ja vaikutti nuoreen elämääni vahvasti sekä tanssimiseeni erityisesti. Sillä harrastinhan salaa myös diskoa vaikka oikeasti tanssin vain funkya mieluiten. Tunsin oloni raskaaksi kun piti pitää sisälläni tällaista salaisuutta, en siis kuunnellut pelkästään Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania, joita silti rakastin. En siis ollut "aito". Päätin paljastaa asian jengimme pääjehulle salaisessa keskustelussa. Hän sattui olemaan poikaystäväni. Olin hermostunut.

Hän kuunteli avautumistani sanomatta sanaakaan, hyvin vakavana. Sitten hän ikään kuin keräsi voimia ja kysyi voisiko luottaa minuun. Aina, sanoin. Hän vähän takelteli mutta kertoi sitten kuuntelevansa salaa Led Zeppeliniä. Katsoin häntä suu auki ja ällistyin täysin. Mahtavaa! En olisi ikinä uskonut! Tästä sukeutui erinomainen keskustelu ja kun mukaan liittyi muitakin jengiläisiä, oli jokaisella yhtä järkyttäviä paljastuksia, kaikki ns. ryntäsivät ulos kaapeista ovet paukkuen. Menihän se sitten tolkuttomaksi häpeileväksi nauramiseksi. Kaikki heittivät sekaan mitä epäilyttävimpiä nimiä: Pink Floyd, Nazareth, Rubettes, Mikko Alatalo, mitä nyt ikinä mutta ehkä eniten ihmetystä herätti, että eräs kuunteli sujuvasti Erkki Junkkarista. Tämän jälkeen bileitten musatarjonta monipuolistui vaikka rakkaus rocknrolliin ei mihinkään hävinnyt. Junkkarista ei silti suostuttu soittamaan. Joku tolkku oli siinäkin oltava.

Ei olisi silloinen jengi uskonut jos olisi heille silloin kertonut, että eräs heistä tulisi olemaan oikea aito itu-hippi, toinen peräti homoseksuaali ja kolmas antoi periksi ja alkoi punkkariksi mutta vaikeinta olisi ollut erään hyväksyä tosiasia, että hänestä tuli insinööri.

Mutta yhtäkaikki, me ollaan edelleen ystäviä riippumatta siitä, että salaa silloin toteutimme musiikillista tutkimusmatkailuamme samalla pettämällä "aatteen", fiftariuden. Mutta eihän aito, oikea aate siitä horju, rocknroll elää ikuisesti!