Kävelin iloisena sunnuntain lenkkiä kun minut pysäytti mies invalidimopossaan, hän oli varmasti yli 70-vuotias. Tottakai ajattelin, että hän ehkä tarvitsee jotain apua ja menin hymyissä suin hänen luokseen.

- Tiedätkö mitä neljäkymppisille naisille pitää tehdä?

- Enpä taida arvata.

- Ne pitää viedä kaatopaikalle, ne on jo ihan käytettyjä. Ja viiskymppiset on jo jätettä ja kuuskymppiset ongelmajätettä.

- Vai niin, vai sillä lailla, sanoin ja jätin käkättävän äijän retaleen jälkeeni.

Vitsi oli varmasti hieno mutta olen hieman rajoittunut henkilö, jolla ei juuri ole huumorintajua. Mielessäni mietin, että tämän invalidimiehen kotona häntä odottava 25-vuotias hekumallinen nainen hikoilee varmaan peloissaan koska hänellä on enää noin 10 vuotta jäljellä ennen kuin mopomies heittää hänet kaatopaikalle. Voi ei. Tyttö-parka.

Luultavasti kuitenkin siellä kotona on mieheensä väsynyt nainen, joka haaveilee miehestä, jolla on sielun sivistystä ja lempeää huumorintajua. Ja minä, joka tätä kirjoitan, minä olen vain elämään katkeroitunut riivinrauta, joka on jo parhaat päivänsä nähnyt. Ei ole minulla toivoa, ei.