Jokunen vuosi sitten otimme perheeseen pikkuruisen kodinvaihtajakoiran. Sillä oli ollut aika kovat oltavat ensimmäisessä kodissaan, raukkanen litistyi aina kun joku tuli lähelle, söi ruokansa ahmien eikä saanut sylistä tarpeekseen. Muutoin tämä tyyppi oli mitä ihanin, terhakka, iloinen ja sisukas. Onneksi se oli vasta 7 kuukauden ikäinen niin saimme asiat kuntoon.

Muutaman vuoden aikana ollaan hitsauduttu kiinni koko perhe pikkuisen kanssa yhteen ja se nauttii tehdä kaikkia temppuja. Kerran yritin antaa sille herkun ilman temppuja niin se vain katsoa mua, että oletko ihan pöljä ja lähti kävelemään. Se otti herkun vasta kun oli tehty se hänelle vaikeaksi ja piti teettää kuusi eri tehtävää koska kolme oli liian vähän tällä kertaa koska omistaja oli pitänyt pikkuista helppona nakkina. Mainio pieni koira, jonka sisällä asuu iso sielu.

Eräänä päivänä lähdin viemään roskia pikkuisen kanssa. Juuri kun olin laittamassa roskapussia roskikseen, lähtikin pikkuinen omille teilleen päästyään jotenkin livahtamaan. Minä huhuilin sitä ja heti löysin sen näyttämässä terhakkaana kaapin paikkaa naapurin pariskunnalle ja pariskunta oli lääpällään sisupussin edessä, joka nyt jo vaati rapsutuksia. Ja kas! Kun minä tulen paikalle, pikkuinen litistyy hämähäkiksi maahan ja melkein ulisee. Tunnen itseni suurrikolliseksi ja yritän olla mahdollisimman vähän koiranhakkaajan oloinen. Pariskunta katsoo minua vastenmielisyyden vallassa, ovat varmoja, että kohtelen kaltoin pientä koiraa. Hissukseen lähden pikkuisen kanssa lenkille ja toivottelen hyvää päivää pariskunnalle, joka ei vastaa vaan lähtevät päätään pudistaen kävelemään.