Rakastin pienenä prinsessa-satuja ja suututti sitten kun teininä pilattiin minulta sekin muisto. Aikuiset valittivat moisen naiskuvan antamista lapsille, että kaikki on hyvin kunhan prinssi vaan kosii ja nainen on onnellinen loppuelämänsä. Nykyisin jo ymmärrän että Prinssin tulevista teoista ei ole niin taikaa, hän varmaan onkin jo suuteloimassa hereille seuraavaa tajutonta orpotyttöä naapurikylässä vaimon vaihto mielessä ja samaan aikaan Prinsessa itse ajelee Harley Davidson kyydissä, jonka kuskina on ihanan raaka paikallinen työväen luokan pahapoika.

Pikkuhiljaa iän lisääntyessä ymmärsin täysin aikuisten prinsessa-satu -kritiikin. Lopullinen valaistus tuli kun kävin lasten kanssa katsomassa Notre Damen kellonsoittaja -animaation. Lapsille oli hyvin noloa kun vieressä istui raivoissaan nyyhkivä äiti, joka manasi elokuvan prinsessan alimpaan helvettiin kun tämä valitsi olmi-prinssin vaikka olisi saanut kultaisen Quasimodon, joka siitä sitten linkkasi alistuneena soittelemaan kellojansa. Taas Disneyn taidelaitos alleviivasi, että kyllä se prinssi pitää ottaa vaikka se olisikin vähän hengetön ja tyhmä mutta kun se on prinssi!

Asuessani Englannissa kiertelin reissuilla paikallisia linnoja ja muita valtavia rikkaiden ihmisten taloja sekuvain tutustumassa turistikierroksilla. Olihan se hienoa. Krumeluuria riitti, huoneita oli kymmeniä, semmoista taidettakin, ettei meinannut henkeä saada. Silti minun sydämeni sykki erityisesti siellä keittiön puolella. Nähdä ne kaikki padat ja kattilat, vaatimattomat rappuset missä palvelusväki juoksi päivästä toiseen palvelemaan herrasväkeään. Mielikuvituksessa näin ne ne keittiöpiiat, kokit, lakeijat ja muut palvelijat työn touhussa. Vaan ilman näitä rikkaita ei heillä varmaan olisi ollut nitäkään työpaikkoja. Kaikella on puolensa.

Olen pesunkestävä tasavaltalainen enkä näe mitään romanttista kuninkaallisissa perheissä. Ei mene minun järkeeni, että joku saa perityllä asemalla kaiken. Hampaat huolletaan vauvasta vaariin, kokonainen armeija huolehtii heidän tarpeistaan, heitä perusteettomasti palvotaan vaikka - isääni lainaten - "nekin käy varmasti vessassa ja pieree niinkuin muutkin". Hillitön hilluminen alkaa heti kun kuninkaallinen perhe saa jälkeläisen, paukutellaan tykillä taivaaseen, että nyt syntyi tämmöinen lapsi. Siis ihan samanlainen lapsi kuin myös minulle syntyi aikoinaan, sinappikone, rääkyy, itkee, nauraa ja jokeltaa. Mutta minun lapsiani ei valtakunnassa juhlittu vaikka varmasti olisi ollut enemmän syytäkin kun tämän päivän tilannetta katsoo. Ei ole lapsillani tullut mikään helpolla mutta he ovat itse saavuttaneet tarpeellisen omalla työllään ja järjenkäytöllään.

Alan heti syvästi epäillä jos eteeni tuodaan vaikka Sir Pertti Von Juupajoki ja ilmoitetaan, että hän on vapahtaja ja Suomen ainoa kuninkaallinen. Siinähän ilmoitatte, mietin. Minä näen vain ihmisen, joka saa luvan todistaa minulle olevansa vapahtaja, kuninkaallisuudesta en piittaa. Jos taas Prinssi Charles tulisi eteeni vaatimaan erityiskohtelua, hän saisi ihan normaalia kohteliasta käytöstä osakseen, ei mitään palvontaa. Palvontaa saadakseen hänen pitää ansaita sellainen ja minulla olisikin monia kokeita häntä varten.

Mutta jos minulle tuotaisiin vanhoja mummoja ja pappoja eteeni, minä heti tekisin kaikkeni, että heillä olisi kaikki mitä he tarvitsevat. Ei haittaisi sekään jos joukossa olisi muutama Charlesin sukulainen, saisivat saman kohtelun. Taidan lopulta arvostaa vilpittömämmin vanhoja ihmisiä, olen ihan heikkona vanhuksiin. Ei siinä kruunuja tarvita mutta nekin voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön. Vanhukset voittaa kuninkaalliset mennen tullen!