Sain melko aggressiivisen kirjeen vanhalta ystävältäni, jossa hän kaipaa minun, vanhan ystävänsä entisiä ominaisuuksia, jotka minä hänen mielestään olen jotenkin kadottanut.

Hänen mielestään en enää ole vahvana ja vihaisena epäoikeudenmukaisuutta kohdattuani. Ennen kuulemma kerroin suoraan silloin mielipiteeni enkä välittänyt mitä muut sanoivat. Minulla oli kuulemma vielä vuosi sitten avoin mieli kaikkiin asioihin, joista en mitään tiennyt. Olin kuulemma maailman kansalainen ja elämäni rakentui tälle. Olin hyvin energinen ja minulla oli upea huumorintaju. Osasin asettaa asiat perspektiiviin ja minulla oli positiivinen asenne.

Nyt hän näkee minut suruissaan negatiivisena ihmisvihaajana ja teen kuulemma virheen kun tuen ympärilläni olevia ihmisiä niin paljon, että olen muuttunut surkimukseksi. Hän on kuulemma varma, että jossain sisälläni olen vielä se epäoikeudenmukaisuuden puolesta raivoissaan taisteleva ihminen mutta että  nyt minusta on yhtäkkiä yllättäen tullut vihainen niitä asioita kohtaan josta en kuulemma mitään tiedä. Ja että minun kaunis mieleni on sulkeutunut. Että minä en hänen mielestään voi olla kunnossa kun reagoin, olen tunteellinen ynnä muuta.

Rakas ystäväni, arvostan aina mielipiteitäsi mutta nyt olen hämilläni. En minä ole kadonnut minnekään loistavine ominaisuuksineni. Toisaalta en tiedä kenestä henkilöstä sinä puhut, koska en ole milloinkaan ollut ns. maailman kansalainen vaan luontaisesti epäluuloinen kaikkia maailman ihmisiä kohtaan ennen kuin ovat todistaneet olevansa hyviä tyyppejä tavalla tai toisella, ei enkelimäisiä parhauksia. Mitä hyötyä on kenellekään siitä, että pinna kireällä raivoan maailman epäreiluutta aamusta iltaan, tekeekö se minusta paremman ihmisen? Eikö minulla ole oikeutta olla ihan vaan tyytyväinen omaan elämääni niin kuin se nyt on? Pitääkö minun jotenkin vaihtaa se kärsivään oloon sen vuoksi, että maailmassa on paljon pahaa? Miten tämä sitten auttaisi sitä pahaa maailmaa parantumaan?

Edelleen reagoin voimakkaasti epäreiluutta kohdatessani kuten nyt kun sain epäreilulta tuntuvan viestisi. Kaunistelin tekstiäsi hyvinkin paljon koska minusta vanhat, hyvät ystävät eivät hyökkää toisiaan vastaan ellei tarkoituksena ole lopettaa ystävyyttä. Tässä asiassa olen taipumaton sillä minulla on edelleen vahvoja periaatteita ja ystävyyttä pidän arvossa ja minussa ystävyydessä ihminen saa käydä erilaisia vaiheita, muuttua, arvioida arvojaan ja ajatuksiaan uudestaan ja muuttaa niitä. Ehkä minulla ei sitten sinun mielestäsi ole tällaisia oikeuksia.

Ystäväni, edelleen kiihdyn nollasta sataan nanosekunnissa kun joku kohtelee väärin lähimmäisiäni mutta tämä ominaisuus on niin kuluttava, etten voi siten reagoida koko maailmaa kohtaan. Olen myös alkanut ajatella enemmän itseäni enkä liehu enää kylillä ihmisiä pelastamassa, kuten olen tehnyt koko elämäni ja mitäpä siitä on iloa minulle ollut? Viime aikojen valossa voin todeta, ettei juuri yhtään mitään. Kyllä asioista pitää jotain iloa ja energiaa saada koska kukaan ei ole aurinko, joka jakaa hyvästään kaikille ja koko ajan. Tulee aikoja, jolloin pitää saada olla kriittinen, preparoida asioita auki, läpikotaisin pohtia mikä on mitä. Opin myös sen, ettei välttämättä ole fiksua reagoida kaikkeen maailma kärsimykseen sillä mitä minä niille voin tehdä? Minun tehtäväni on keskittyä perheeseeni ja läheisiini ja ystäviini sen minkä itsekkyydeltäni jaksan. 

Ongelma tässä taitaa olla se, että olen kritisoinut ns. kulttuurillisia erilaisuuksia ja erilaisten uskontojen tapoja siten kuin minä ne käsitän ja olen myös kokenut. Vaan kaikkea saa nähtävästi tehdä kunhan ei koskaan kerro mitään negatiivista huomiotaan. Kunnioitus on näemmä sitä, että minä saan sinun mielestäsi hävetä itseäni mutta muuta maailmaa minun tulee ymmärtää. Sori, ystäväni, se ei mene niin.

Mutta tiedätkö, jotain minussa on vielä samaa kuin vuosikin sitten. Tykkään edelleen puhua itsestäni ihan blogitekstin verran, kerta toisensa jälkeen kuten nytkin. Me, myself and I. En kuitenkaan murhaa ihmisiä.