On mennyt urheilu yhdeksi politiikaksi ja dopingin mässäämiseksi. Venäjä suljetaan kaikkialta urheilukisoista, koska ne on niiin syyllisiä dopingin viljelyssä ja kas! joku eurooppalainen talviurheilija saa doping-kohun jälkeen kilpailukiellon kesäkuukausiksi. Voi sitten jatkaa hommia kun talvi tulee. Jiihaa. Nyt oli brasiliainen urheiluväki buuannut ranskalaiselle hopeamitalistille kun tämä oli seissyt olympialaisella palkintopallilla. Mies oli itkenyt suurella hetkellään vuolaasti. Kyllä on urheilu jaloa ja hienoa, siinä jalostuu katsojatkin. No ei. Urheilun monet seuraajatkin niin ryöttäisiä huutajia ja haukkujia, että hermo menee sitä katsellessa. Vastenmielistä. Ei tarvitse kuin mennä katsomaan pienten poikien jalkapallomatsia missä jotkut vanhemmat huutavat pääpunaisena ja homottelevat pikkupoikia.

En tietenkään paljoa asiasta tiedä mutta pitäähän minun mielipiteitä silti laukoa. Sen verran olen kuitenkin läheltä nähnyt miten paljon työtä tekee vapaaehtoiset urheiluseuroissa, että ottaa pattiin kun lukee urheilupomojen keskinäisestä reissaamisesta milloin kenenkin sidosryhmän kanssa ja muusta rahan suruttomasta tuhlaamisesta. Ne, jotka sen varsinaisen työn ruohonjuuritasolla tekevät, antavat alustan tulevalle urheilumenestykselle eikä työtunteja lasketa. Juuri näistä henkilöistä pitäisi arpoa urheilupomojen reissulle mukaan vaikka viisi henkilöä ihan vaan siksi, että osoitettaisiin jotenkin konkreettisesti että näiden vapaaehtoisten työpanosta arvostetaan eikä vaan väsyneesti juhlapuheissa hehkuteta.  Mukana arvonnassa pitää olla virallinen valvoja, ettei pomojen serkunkumminkaimat pääse arvonnassa yllättäen voitolle.

Mitkä lie derby-kisat olivat tuossa taannoin ja eiköhän sielläkin saatu kunnon matsi aikaiseksi, veri lensi ja kuhmuja tuli. Englannissa tuli nähtyä muutamatkin jalkapallohuligaanien aikaansaamat taistelut otteluissa ja niiden jälkeen ja sai olla tarkkana, ettei sekaan joutunut. Ne taistelut ei olleet mitään juhamietoa. Urheilu näyttää tuovan esiin ihmisessä sen kauneimman...

Eniten arvostan budo-lajeja. Dojolla vietin itsekin nuoruudessani aikaa ja siellä oppi tietyn kunniottavan käytöksen. Siellä meitä nuoria ohjattiin vastustajan kunnioittamiseen mutta myös vastustajan voittamiseen. Käytöstavat olivat tatamilla itsestään selvät. Sisäinen voima kasvoi oikeaan suuntaan ja kannatteli myös oikeassa elämässä. Nämä opit kantavat vieläkin ja siksi reagoin muun urheilun holtittomuuteen ja tekopyhyyteen lähinnä suruissani. Varmasti on paljon hyvääkin mutta mieleeni tuli nyt nämä ns. lieveilmiöt tai mitä nämä nyt ikinä ovatkaan.