Olen koko ikäni ollut innokas tv-dekkarien katsoja. Nuorempana meni jopa jenkkiversiot muttei enää pitkään aikaan kun tajusin niiden aikataulutetun kaavan ja roolityyppien samankaltaisuuden. Britit osaavat kaiken paremmin ja siinä sivussa skandinaavit. Nyt on alkanut ottaa pattiin nordic noir -tyyli, joka on tunkeutunut nähtävästi kaikkiin rikossarjoihin.

 

Silta – se alkuperäinen oli loistava sarja. Erilainen, järkyttäväkin. Saga Norén oli hyvin toisenlainen poliisi, sanoi kaikille aina mitä ajatteli ilman suodattimia, aiheutti jännitteitä ja mielipahaa kunnes ihmiset tottuivat ja henkilöön sitten ihan kiintyivät tuohon hellyttävään tyyppii. Kaikki oli harmaata, mustaa, valkoista, musiikki rujoa ja ahdistavaa. Kuitenkin siellä täällä pilkahti inhimillinen lämpö, huumorikin.

 

Sitten nordic noiria alkoi tulla joka tuutista, tyylilaji rantautui britteihin. Etsivien naamat ovat harmaita, näyttävät ihan Aleksis Kiven patsaan kasvoilta. Heitä piinaa järkyttävä tuska, heidän tunteeseensa on ottanut joku ammoinen tapahtuma niin, että he ovat henkisesti järkkymäisillään, juuri sillä rajalla, josta ei ehkä ole paluuta. Monesti tapahtuma on ollut joku entinen tutkittava rikos, joka on mahdollisen tulevan romahduksen takana. Se ei riitä, että etsivä on hermokivuista kärsivän näköinen. Ympäristön pitää olla ankea, musta, mieluiten muutama rotan raato varsinkin alkumusiikin aikana. Ruostuneita jousia, limaa, mädäntynyt lintu. Musiikki maalaa lohduttoman sielunmaiseman, ääneen taajuus menee alitajuntaan ja sarjan mukana katsojakin joutuu jonnekin kärsimyksen rajamaille. Tuntuu pahalta. Ahdistaa. Kaikki on mustaa, mädäntyvää, näyttelijän naama on angstien puutarhassa. Näyttää vakaasti siltä, että tämä henkilö romahtaa milloin tahansa, sen takia hän on työnsäkin jättänyt ja muuttanut yleensä jonnekin ankeaan asuntovaunuun. Silti juuri hänet haetaan selvittämään toinen toistaan kauheampia rikoksia, joita kukaan muu ei varmasti osaisi ratkaista. Siellä tämä mielipuolisuuden rajalla heiluva ihminen kärsii, kärsii, kärsii. Kaikilla hänen sukulaisillaan on syöpä, autokin hajosi. Puolisot ovat löytäneet iloisemman kumppanin, enkä ihmettele. Etsivän tai entisen poliisin elämä on päin helvettiä mutta se olisi nähtävästi sitä joka tapauksessa, minkä sitä synkälle mielenlaadulleen voi. Mutta he silti jaksavat, juuri ja juuri, selvittää lasten pilkkojan tapauksen. Lasten palaset tietysti näytetään ja niissä pörrää kärpäset. Eniten näytetään rikoksen ratkaisijan kärsivää parransänkistä naamaa vaikka hän olisi nainenkin.

 

Netflixin Marcello se vasta olikin angstinen, enkä ole vieläkään varma oliko murhaaja itse poliisi. Ainakin kovin sairasmieliseltä hän vaikutti. Väkivalta oli hänen keskimmäinen nimensä. Hakkasi miestään ja ihmetteli - yllätys - tuskaisena kun tämä otti toisen naisen. Sitten taas naama harmaana ratkaisemaan hirveää rikosta, joka aiheutti Marcellolle jatkuvia PTSD-kohtauksia ja takautumia ja taas piti hakata miestä.

 

Ylellä tuleva Nousuvesi on ehkä surkeimpia tämän tyylin sarjoja. Sarjan pääosan esittäjällä ei ole oikeastaan mitään tekoa koko sarjassa, hän vaan ajelee avoautollaan sinne ja tänne ja hänellä on vain yksi ilme. Tuntuu, että hän käy tilanteissa ja lähtee taas, eikä oikein kuulu minnekään eikä tee mitään. Kodittomia hakataan ja yksi kodittomista paljastuu entiseksi poliisiksi. Kaikki ovat jähmeänä jonkun oudon tuskan vallassa, annetaan ymmärtää, että jotain hirveää on joskus tapahtunut ja että kaikki tutkijat ovat sen vuoksi – jälleen yllätys – pidätellyn tuskan vallassa. Eniten ärsyttää tuo jatkuva tuskassa möyryäminen. Tehkää jotain. Yrittäkää edes hymyillä. Ei. Tutkija lähtee kärsimään likaiseen asuntovaunuunsa. Jonka tietysti ilkeät teinit polttavat kun entinen poliisi yrittää edes kerran vuodessa saada tuskaltaan nukuttua. Ja niin edelleen.

 

Sorjonen -sarjaa aloitin mutta riitti jo ankea alkumusiikki. Ja taas mentiin ahdistuneiden ihmisten matkassa, tuskaa, epäselvää puhetta, ahdistusta. Mustaa, märkää, yö. Ja se hemmetin tuska potenssiin toista sataa.

 

Ensin nordic noir oli mielenkiintoinen tyylilaji mutta kuten aina: yksi keksii jotain ja miljoona seuraa perässä. Rupesin kaipaamaan Midsomeriin murhaa ja muita viattomia tämän genren sarjoja, joissa iloinen poliisi ratkaisee toisen poliisin kanssa tunnissa olutpanimossa tehdyn murhan. Käydään siinä välissä pubissa, otetaan olunen ja vitsaillaan, kotona odottaa onnellinen vaimo miestään ja vatsassaan olevaa vauvaa. Kylä täynnä asioihin sekaantuvia mummoja, omituisia ihmisiä, aurinkoa, valoa. Huumoria. Lempeää ironiaa ja kyläyhteisön jatkuvia murhia. Kuulinkin aikoinaan Englannissa sitä vitsiä, että miksi kukaan ei muuta Midsomeriin. No siksi kun siellä murhataan kaikki.