Joku alkoi kiusaamaan meitä oudoilla puheluilla  ja syynä se, että olimme ulkomaalaisia, se tuli puhelimessa selväksi. Muutaman puhelun verran kuuntelin huuteluita ja kartoitin tilannetta mutta sitten suomalainen ikiaikainen, räyhäävä ämmä otti sielustani vallan, häipyi korkeampi naisen ääni ja muuttui bassoksi, Englannin ilmapiirin aiheuttamasta leppoisuudesta ei ollut yhtään mitään jäljellä. Minä päästelin suomeksi uhkaavan matalalla äänellä kaikki oikein hyvin hallitsemani perkeleet ja lukuisat muut värikkäät ilmaisut ja sivumerkitykset, kaivoin koko kalevalaisen ämmän voimani siihen puheluun. Uhkailin hiljaa ja tein sen koko ajan suomeksi. Tarkoituksella. Jo vaikeni brittihölötys. Sitten kuului änkyttävä ääni, että ei noin voi eikä saa puhua. Minä jatkoin shamaanin kiihkolla suomeksi omaa viestiäni hänelle ja olin päässyt jo kohtaan miten irrotan hänen päänsä synkästi nauraen ja heitän sen bussin alle. Silloin uhkailija lopetti puhelun enkä ikinä enää kuullut hänestä mitään.

Suomen kieli on uskomattoman voimakas kieli. Nykyisin näyttää olevan suurta muotia väheksyä Suomea ja suomalaisuutta sekä nähtävästi myös suomen kieltä. OMG, fuck, siis me suomalaiset ollaan niin noloi ja juntteja ja kaikkea siltä väliltä ja virsi jatkuu maailman tappiin asti. Mutta minä opin ulkomailla mikä voima on sillä että tuntee olevansa munaskuita myöten suomalainen ja on vieläpä ylpeä siitä. Tästä kertoo melkoisen naurettava esimerkki siitä kun olin Suomi-Englanti jalkapallo-ottelussa. Meitä suomalaisia oli siellä varmaan korkeintaan viisi kappaletta. Yksi säälittävä Suomen lippu heilui täpötäydessä katsomossa, britit lauloivat täyttä kurkkua ja ottivat tilan haltuun massallaan. Brittiystäväni olivat mukana ja kun Maamme laulu alkoi, minulle tuli joku suomalainen hurmakohtaus ja nousin kuin King Kong pystyyn ja aloin lujaan ääneen laulamaan niiden neljän muun suomalaisen mukana. Ystäväni nykivät minua hihasta, istu nyt heti, kohta sua vedetään turpaan. Olin niin isänmaallisuuteni vallassa, että sanoin vain sydämeni pohjasta: Ne saa perkele tappaa minut. Minä laulan nyt. Selvä. Ei mua kukaan hakannut, luultavasti vain säälivät, että voi noita muutamaa reppanaa, pieni kuoro, joka inisi kuin Metrotytöt. No totta kai me - Suomi - hävisimme matsin. Sitten sainkin käyttää kaikki energiani siihen, ettei ilmekään värähtänyt tappion vuoksi. Katsokaas kun me suomalaiset emme tunne yhtään mitään tappion hetkellä, me lyömme nuijan maahan ja odotamme vain revanssia, bring it on babe. Olemme todella kovaa porukkaa. Voitettiin joskus Neuvostoliittokin. Että repikää siitä britit.

Otti niin päähän kun muka kaiken historian tunteva brittiystäväni heitti aina herjaa, että suomalaiset on mongoleja eikä ne osaa ees taistella kuten britit. Sitten ei ollut nautinnollani rajoja kun hän yhtäkkiä nojatuolistaan huudahti: Hei! Täällä opuksessa lukee, että suomalaisia oli taistelemassa heidän rinnallaan jossain muinaisessa sodassa Irlantia vastaan. Hän ei ole tätä tiennyt!  Minä yritin näyttää kuin se olisi minulle vanha juttu ja ikiaikainen tieto, ei ollut harmainta aavistustakaan koko asiasta mutta yritin näyttää vaatimattomalta. Missä ennen vanhaan sodittiin, siellä tarvittiin suomalaisia. Ei siitä muuten olisi mitään tullut.

En minä tällainen ole Suomessa. Enkä tosin Englannissakaan ollut kuin muutaman kerran. Se oli varmaan sitä ensimmäisen vuoden sopeutumisprosessia. Tunteet olivat hyvin voimakkaita ajoittain. Kerran jouduin sitten soittamaan Suomeen hoitaakseni jonkun asian. Jouduin jonoon ja sydämeni meinasi pysähtyä: taukomusiikkina oli Taisto Tammea! Tango! Taisto Tammi! Suomi on paratiisi! MItä minä täällä teen! Haluan kotiin! Mämmi! Pontikka! Kalakukko! Turkulaiset! Tunnepurkaus meni kyllä siinä nopeasti ohi kun sitten puhuin suomalaisen Kelan virkailijan kanssa kuivakan puhelun. Sitten taas täysin tyytyväisenä jatkoin ulkomailla elämääni, nostin äänen korkeuttani oktaavilla ja rupesin sosiaaliseksi ja aloin puhua small talkia. Sulautuminen yhteen maailman ihanimpaan kulttuuriin oli alkanut.