Nyt tässä iässä monen vanhemmat jo nukkuvat pois. Heidän kuoltuaan ollaan keskusteltu millaisia vanhempia he olivat ja mitä heiltä olisi toivonut. Monet meistä ovat todenneet, että kun ei se äiti tai isä näyttänyt tunteitaan eikä rohkaissut elämän haasteissa, ei saanut tukea. Joskus on pientä itsesääliäkin ollut keskustelussa mukana, mm. minulla.

Kun asiaa alkaa hieman syvemmältä perkaamaan, ei yleensä lopputulos ole pelkkä nolla, synkkä muisto surkeista vanhemmista. Tässä vaiheessa jo monet meistä ovat itse vanhempia ja omat virheensä tehneet ja kestokykynsä mitanneet. Tulee ehkä ymmärrys omiakin vanhempia kohtaan, etteivät he kaikkea tarkoittaneet pahalla mitä joskus tapahtui.

He olivat ehkä sitä sukupolvea, jolloin ei heidän perheessään kummemmin tunteita käsitelty eikä juuri muustakaan syvällisestä puhuttu. Niihin aikoihin pääpaino oli ehkä ahkerassa työnteossa ja siinä, että ylipäänsä pärjättiin. Ajan tapa oli, ettei lapsia lellitty, etteivät ne mene pilalle. Lapsen tahto oli vanhemman hallussa ja luulot otettiin pois. Tämän tapaisia kokemuksia olen eniten kuullut. Olen kuullut myös niistä vanhemmista, jotka tekivät parhaansa nitistääkseen lapsen oman tahdon ja olivat oikeasti julmia ja saattoivat saada siitä jotain nautintoakin.

Monesti ovat keskustelut tulleet siihen lempeään päätelmään kuitenkin, että nämä nykyaikana niin itsestään selvät isot rakkauden osoitukset olivat ennen aikaan sitä, että lapsesta huolehdittiin parhaansa mukaan, että oltiin puhtaita, vaatteet siistit ja osattiin käyttäytyä. Sitä että opetettiin lapselle arjen taitoja, siivousta, ruoanlaittoa. Ns. rakkauden osoitukset olivat pienieleisiä ja nekin voivat paljastua vasta kun vanhemmat ovat poismenneet. Ehkä silloin vasta ymmärtää, että sitähän se sillä tarkoitti. Se ruoan tuputtaminen,