Milloin viimeksi olet aamulla herännyt kiireettä ilman, että käsi haroo puhelinta, että pitää katsoa mitä on facebookissa tai maailmalla tapahtunut, onko viestejä, onko joku yöllä soittanut? Milloin olet viimeksi herännyt unenpöppörössä, nauttinut siitä olosta, venytellyt, ajatellut kaikkea muuta kuin somea ja siellä pyörivää elämää, herännyt pikkuhiljaa, hiipinyt keittiöön kahvinkeittoon, ottanut vaikka lehden ja siinä lukenut?

 

Mietin tätä ja huomasin, että siitä on niin kauan aikaa, etten edes muista. Ainoa mitä mieleen tulee on se jatkuva vilinä päässä, pitää katsoa onko jotain uuttaa kiinnostavaa, puhelin käteen vähintään kerran tunnissa ja ensimmäiseksi aamulla. En pidä tästä. Ajatukset ovat alvariinsa muualla kuin tässä hetkessä.

 

Olen yrittänyt kaikenlaisia some-lakkoja eikä se ole onnistunut. Ikävä tosiasia on se, että monet harrasteet roikkuvat siellä facebookissa: hapanjuurileipurit, sukututkimus, käsityöt, sotahistorian ryhmät jne. Tällä kertaa pohdin, ettei kannata pitää täyslakkoa vaan yrittää järjellä vähentää turhaa netissä roikkumista. Tällä hetkellä ruutuaika puhelimen mukaan on peräti 3 tuntia 23 minuuttia, joka on kulunut yhteisöpalvelujen merkeissä. Aion kehitellä jonkun sähköjohdon, joka lyö sormille kun on kyylännyt nettiä yli tunnin.

 

Haluanko minä pitää aivot hälytystilassa jatkuvasti? Onko hyvä juttu että kun lapsenlapset tulevat kylään, mummon mieli hiipii typerään puhelimeen kun voi olla läsnä satasella pikkuisten kanssa heilumisessa? Muistan omaa edesmennyttä mummoani, joka ei tiennyt eikä edes olis välittänyt tuon taivaallista mistään appseista eikä härveleistä. Kun halusin häneltä jotain kysyä, hän näytti kaikella olemuksellaan, että olen tässä, kuuntelen, keskustellaan.

 

Enemmän ja enemmän havaitsen sitä poissaolemisen määrää varsinkin lasten läsnäollessa. Useimmat aikuiset naputtelevat milloin mitäkin laitetta ja monesti ahdistuvat kun ”häiritään”. Sitten kun lapsi alkaa oman laitteensa kanssa pelaamaan, samat aikuiset seisovat huolestuneena vieressä ja saattavat sanoa, että nyt olet kyllä ollut liikaa koneella. Sitten taas: mä nyt vaan äkkiä vilkaisen onko jotain...

 

Mikäs siinä, se on nykyaikaa ja hienoa, että lapset oppivat laitteiden sielunelämän jo pienestä. Silti en voi olla surematta kun näen ne kymmenet koululaisten alas taipuneet päät kun tutkitaan kännyköitä kaduilla ja toreilla. Maailma muuttuu, se on selvä enkä puutu muiden elämään.

 

Minä yritän uuden vuoden lupauksena ottaa taas vuosien jälkeen kirjan käteeni. Mieleeni muistui ne loistavat suomalaiset miesnovellistit, joiden monien ihan jokaisen kirjan luin. Sain tutustua miehen sielunelämään ilman some-tyylistä paheksuntaa ja vouhotusta. Ainoastaan öyhöttäjien kirjoja en tule lukemaan, mm. Jari Tervo ja vaimonsa ovat ilman muuta boikotissa. Haluan lukea puhdasta kerrontaa ilman vihjailevaa agendaa, joka saa minut somessa raivoihini. En kestä tekopyhiä tyyppejä ja sellaisia jotka asettuvat muiden yläpuolelle. Itse olen varmasti sellainen mutta yritän oppia siitä pois ja yksi hyvä konsti on vähentää räkättävää some-keskustelun seuraamista esimerkiksi.

 

PIdän tv:n kiinni mahdollisimman paljon. Tarkkailen möykkääkö joku laite koko ajan. Kuuntelen hiljaisuutta ja etsin kadonnutta sieluani. En seuraa Ylen ajankohtaisohjelmia, etten turhaan polta päreitäni enkä kuule yhtään mitään siitä paskasta mikä maailmassa nykyisin(kin) pyörii ja mistä ei saa puhua väärillä sanoilla. Vedän mummoni seinäkellon nakuttamaan, istun tuolissani tekemättä yhtään mitään järkevää. Opettelen taas olemaan läsnä. En kuuntele länkytyskanavia radiosta, ei ole tarvetta nauraa tyhjänpuhujien jutuille. Riittää kun nauttii Kansanradion viisaudesta, jota kuunnellessa aina tajuaa, että hyvä elämä on lopulta aika yksinkertainen juttu ja sitten voi laulaa rääkyvällä äänellä jonkun haikean biisin ja tuntee elävänsä. Ei tarvitse katsoa tutun pariskunnan Onnen Päivityksiä Facebookissa kun varsin hyvin tietää, että ovat ensi vuonna hakemassa viralilista avioeroa. Ei tartte yhtään mitään. Ei pelota hiljaisuus. Ei ole tylsää. Nimittäin olen elämäni varrella huomannut, että jokaisen oma pää on niin mielenkiintoinen, ettei tarvita ulkoa tulevaa ohjausta. Esimerkiksi jouluna eräät huolestuivat kun tein rusinakiisselin riisipuuron oheen, että eihän nyt semmoista saa kun pitää olla luumusta. Juu ei. Tätä minä just tarkoitan. Mennään kaikki taas jonnekin alkuperän äärelle. Sitä minä voi kenellekään selittää miten tuo luumukiisselijuttu liittyy tähän mutta ehkä jotenkin jos oikein tiristää. Ainakin tulee selväksi että jokaisen aivoissa on paljon mielenkiintoisia ajatuskulkuja kun niitä kuuntelee. Sitä minä juuri haluan. En ymmärrä enää mitä haluan sanoa. 

 

Kirja käteen. Puhelin pois enimmäksi aikaa. Ei telkkaria. Ehkä radion avaan silloin tällöin. Kokeilen viikon tätä. Katsotaan selviänkö hengissä vai lyönkö naapuria.