- Mä en millään meinaa jaksaa olla vammaisten lasten mummo. Mulla ei ole mitään keinoja eikä voimia enää tähän kaikkeen! Mä rakastan niitä lapsia yli kaiken, anna niille kaikkeni ja sydämeni pohjasta annankin mutta olen niin väsynyt, etten enää tiedä miten jaksan!

- Hei, sä olet superihminen, ei tuollaista taakkaa anneta jos ei toinen jaksa, siksi se on annettu sulle, sä oot niin voimakas.

- En ole superihminen enkä halunnut tällaista taakkaa. Olisin vaan halunnut elää viimeinkin rauhassa kaiken jälkeen mutta sitten oli ryhdyttävä toimintaterapeutiksi, psykologiksi, fysioterapeutiksi, jonglööriksi, miksi vain. Mä en ole vahva, meillä ei vaan ole vaihtoehtoja, on jaksettava.

- Sun lapsenlapset on yhtä arvokkaita kuin normaalitkin, muista se.

- Sen minä muistankin ihan joka päivä ja joka hetki. Se vaan ei auta kun muut eivät ajattele samalla lailla, huoli vaan lisääntyy miten tuo pieni ihminen jaksaa kaiken paskan mitä on tulossa. Syrjiminen, alistaminen, ei osaa puolustautua, joutuu vaan kestämään

- Ei voi koskaan tietää miten asiat etenee, lapsi saattaa ihan hyvin kehittyä yhtäkkiä ja kaikki on paremmin.

- Miten niin? Kehitysvamma on kehitysvamma, ei siinä toivo paljon auta. On pysyttävä faktoissa ja todellisuudessa eikä turha toiveikkuus tuo kuin lisää pettymyksiä.

- Et sä voi olla noin toivoton, ei sun psyyke kauaa kestä jos sun asenne on tollanen!

- Mun asenne? Tiedätkö miten raskasta on katsoa oman tyttären toivottomuutta päivästä toiseen, katsoa lasten ponnisteluja yksinkertaisimpienkin asioiden oppimiseen, lapsetkin väsyy ihan niin kuin äitinsäkin joka on jatkuvasti uupumuksen rajamailla.

- Ei ole sun asia huolehtia tyttäresi hyvinvoinnista ja lapsista pitää huolta sen lisäksi myös terapeutit ja muut. On tyttäresi omalla vastuulla huolehtia jaksamisestaan, ei sun.

- Vai niin, yksinkö pitäisi tyttö jättää ja mitä jos palvelut vähenee kun kunnalta rahat loppuu? Nykyisinkin lapsien oma hoitaja hoitaa puolta päiväkodin muitakin lapsia, ei jää hyödyt meidän lapsille vaikka oma hoitaja oli heille saatu kunnon kädenväännön jälkeen.

- Ainakaan lapset ei ole eristetty mihinkään vammaisryhmään vaan on integroitu normaalien kanssa. Mieti miten paljon se hyödyttää varsinkin muita lapsia, jotka tottuu vammaisiin.

- Sekö on meidän lasten tehtävä? Opettaa muita lapsia sietämään itseään vaikka lapsen aika menee ihan normaalien asioiden opettelussa, vaippojakin käyttää vielä? Yritä siinä sitten oppia kirjoittamaan, lukemaan, laskemaan kun kunta säästää eikä yhtäkkiä saakaan avustajaa!

- Mutta jos lapsi olisi vammaisryhmässä niin ei tulisi integraatiota

- Mitähän integraatio tarkoittaa? Heitetäänkö lapsi sinne kivakoulun pyörteisiin, jossa lässyttämällä ja silmät ummistamalla hoidetaan kiusaamistapaukset? Ymmärrätkö, että lapsia jo nyt tönitään, kaadetaan takaraivo edellä maahan ja nimitellään?

- Toi sun asenne on hirveän ikävä, sä et osaa oikein luottaa etkä ymmärrä, että kaikki tekee parhaansa ihan varmasti.

- Mä olen niin vihainen enkä tiedä edes oikein miksi. Ehkä mä olen tähän astisen elämäni aikana vaan tottunut siihen, että hyvää on turha odottaa. Että mun pienet lapsenlapset joutuvt puhumattomana kestämään kaikkea hirveää, he ovat niin kultaisia lapsia, etten voi ahdistumatta ajatella…Olen miettinyt, että opetan niille katutaitoja mitä itse aikoinaan tarvitsin.

- Siis sä oot ihan sairas! Mitä jos lapsi vaikka tappaa sitten jonkun ja selviää, että mummo opetti? Mitä silloin sanot?

- Mitä ihmettä sä vaahtoat siinä?

- Etkö sä vieläkään ymmärrä, että sun pitää ajatella positiivisesti tai ihmiset väsyy suhun, kai sä ymmärrät, että ei toi ole normaalia toi sun valitus ja ajattelu ja sitten vielä, että väkivaltaiseksi aiot opettaa lapsenlapsesi! Mieti nyt vähän!

- Anteeksi mitä?

- No mä sanon suoraan, että sun kanssa ei oikein jaksa olla yhteydessä enää. Sä et kuuntele muiden ajatuksia, sä oot kauhean itseesi keskittynyt, ennen kaikkea sä et ymmärrä ja vielä kerran kuuntele! Mulle alkaa jo riittää tää, sori vaan. Tuntuu kuin seinille puhuisi!

- Vai alkaa sulle riittämään? Kuvailit juuri miltä minusta tuntuu, on tuntunut jo vuosia! Mutta sä lähdet siitä kotiisi omien niin sanottujen normaaleiden lastenlastesi luo, lepäät illalla, elät tavallista elämääsi. Mä palaan tuonne samaan, kaksneljäseitsämän ja kolmekuuskytviis päälle. Olen varma siitä, että jos edes yksi ihminen kuulisi mitä kerron eikä vain kuuntelisi, mulla helpottaisi hieman. Olkoon. En rasita enempää sinua, mä pärjään kyllä. Toivotan oikein hyvää jatkoa sulle ja perheellesi.