Kävelin rauhassa kadulla kun yhtäkkiä katusoittaja soitti trumpetillaan lasten laulua Jänis istui maassa. Se tuli niin puun takaa, että aloin itkeä vaikka kuinka yritin hillitä itseäni.

Kun olin ihan pieni, faija soitti samaa laulua minulle ja minä leikin samallla hyppivää jänistä. Faija hymyili minulle välillä ja jatkoi taas soittamista. Sitten hän saattoi vaihtaa johonkin aikuisten kappaleeseen ja minä tanssin silti. Olin tärkeänä koreografieni kanssa ja annoin palaa. Faija oli innoissaan ja kehui tanssejani ja minä vaan entistä innokkaampana jatkoin kulmikasta heilumistani.

Nyt kun on kilometrejä takana enemmän kuin edessä, moni ihan ohimenevä laulu, tuoksu, näkymä tuo jostain voimakkaan muiston, joka pysäyttää ja joskus liikuttaa syvästi. Vähän vinosti hymyillen tunnen kuinka hieman jo jätän hyvästejä itsekin tai sitten tervehdin poisnukkuneita musiikin tuomassa muistossa. Käyn mennyttä elämää läpi. Kiireisten vuosien jälkeen nyt on tilaisuus siihen.

Kerran oltiin mökillä ja aurinko paistoi. Oli juuri saunottu rakkaani kanssa ja puutarhassa istuin vilvoittelemassa. Yhtäkkiä alkoi kuulua Jari Sillanpään laulua radiosta Ou my baby tunnetko sen... jotain... rakkauden... en muista sanoja. Miehen jalka vilahtaa kulman takaa ja pian itse mies tulee oikein omahyväisen näköisenä tanssien luokseni ja muka laulaa laulua minulle. Se on vain minulle tarkoitettu tanssi ja hän on niin hullunkurinen, että hytkyn naurusta, olen niin onnellinen. Hulluttelu on olennainen osa olemistamme. Aina kun kuulen tämän laulun, muista hänet, jota ei enää ole.

Kaikista ihanin kappale on faijan itsesäveltämä balladi. Löysin sen sattumalta hänen jäämistöstään, vanha c-kasetti. Ensi viikolla toivon kuulevani sen kun saan tarvittavan laitteen. Osaan kappaleen alusta loppuun ulkomuistista mutta on ihan erityistä, että saatan kuulla sen oman isäni soittamana. Sitten faija on taas eikä hän ole poissa.