Ystäväni on muslimi ja hänen toiveestaan aloin tutustua hänen uskoonsa koska minua kiinnostaa maailmassa kaikki asiat. Halusin oppia ymmärtämään mistä islamin uskossa kyse hänen osaltaan. Hän vakuutti minulle, että olen vapaa kysymään kipeitäkin kysymyksiä ja voin luottaa, että hänelle voi kertoa kaikki uskontoon liittyvät epäilykseni ja ihan mitä muuta vain.

Minulla ei taida olla enää ystävää. En olisi saanut olla niin kyseenalaistava ja testaava, vastaukset kysymyksiini muuttuivat siten, että niin ja niin pitää tehdä koska jumala niin sanoo, että ei pidä miettiä vaan toteuttaa jumalan tahtoa.. Olen pahoillani, että asiat menivät näin. Ymmärrän hänen kantansa, ymmärrän oman kantani. Pitää vaan mennä eteenpäin ja ottaa opiksi. Pahoittelin hänelle tietysti, että en ymmärtänyt loukkaavani - en oikein ymmärrä miten sen tein - mutta että enää sitä ei tapahdu, pyysin sydämestäni anteeksi myös, sillä en ollenkaan tarkoittanut mitään pahaa.. Ystävyys kuitenkin kärsi kolauksen minunkin puolestani enkä varmasti enää luota kuten ennen. Hän myös kertoi uskonnollisuutensa kehittyneen kiihkeämmäksi kokemansa syrjinnän vuoksi ja sen ymmärrän täysin. Ei ole ihmekään jos esim. syljetään päin koska hän käyttää hijabia ja saa kuulla jatkuvasti melkoisia uhkauksia.

Tulin entistä varmemmin siihen tulokseen, ettei uskonnosta ole maailman ongelmien ratkaisijaksi. Uskonnot päinvastoin lisäävät ongelmia ja aiheuttavat raivoisimmat erimielisyydet ihmisten välissä. On yhtä miinakenttää käsitellä näitä asioita ihmisten kanssa ja näyttää siltä, että toivoa yhteisymmärryksestä ei ole. Olen ihan aidosti halunnut ymmärtää ihmisten kantoja mutta nyt sanon kuten amerikoissa on tapana: I rest my case. En halua enää tietää, en kysy enkä keskustele uskonnoista.

Minä en esim. voi hyväksyä missään olosuhteissa sitä, että minun tulisi totella miestä vain siksi, että hän on mies. Etten saisi katsoa miestä silmiin, jutella hänen kanssaan, olla ystävä. Minä en halua viettää aikaani naisporukassa ihan vain sen takia, että niin kuuluu tehdä, ei kiinnosta, en halua. Haluan viettää aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa tulen toimeen, joiden kanssa on jotain yhteyttä, olivat he sitten miehiä tai naisia tai hevosia. Kuulin, että en voi ottaa uskonnosta vain niitä asioita, jotka minulle sopivat. En ota koko uskontoa. Minä en halua ikinä antaa niin paljon periksi, että joku jolla on killuttimet jossain, saa vallan hallita toista ihmistä. En voisi koskaan alistua koska en ole mikään tavara. Maailma on täynnä esimerkkejä siitä kun kuka tahansa urpo saa alistaa ketä tahansa naista ihan vaan siitä syystä, että housuissa on jotain heiluvaa. En myöskään halua että joku "oppinut" ilmoittaa miten pitää elää ja ajatella.

En voi sillle mitään, että pidän siitä vapaudesta missä olen elänyt. Haluan edelleen ajatella vapaasti, toimia omatuntoni mukaan, yrittää olla tarpeeksi hyvä ihminen ihan itsenäisesti. En tarvitse siihen mitään räyhäävää jumalaa. Olen myös sitä mieltä, että jos ihmisen pitää tappaa uskontonsa vuoksi, hän voi aloittaa itsestänsä.

Nyt en puhu pelkästä islamista. Joka uskonto, johon olen tutustunut edellyttää aina jotain tottelemista, jonkun "oppineen" seuraamista. Ei kiitos. Minä en halua. Edelleen kunnioitan ihmisten uskonnon vapautta, en ala ketään loukkaamaan mutten enää keskustelekaan asiasta. Jokainen uskoo mihin haluaa eikä siihen kannata mennä ainakaan kyseenalaistamaan. Tiedän olevani rasittava koska epäilen aina ensin mutta en voisi koskaan alkaa uskovaiseksi ellen saisi käydä tietä siihen vapaasti ja välillä kyseenalaistaen. En tosin enää tätä edes harkitse.

Hyvä näin. Totuutta etsin muualta, jos sellaista edes on kyynisen maailmankuvani lisäksi. Suren ystävyyttä, joka kesti niin kauan ja päättyi näin. En halua elää jyrkän uskonnollisuuden läheisyydessä. Toivottavasti ei ikinä edes tarvitse.