Rakkaani makaa teräspöydällä peitettynä, vain kasvot ovat näkyvissä. Hän on ihan jäinen. Tuijotan epäuskoisesti häntä. Ei hän voi olla kuollut. Pidän rakkaani äitiä pystyssä, hän ääntelee tukahtuneesti. Pidän lujaa kiinni, ettei hän kaadu. itkemme holtitttomasti. Rakkaani isä ei sano mitään. Hän tuijottaa poikaansa tuskan vallassa.

Katson rakkaani kasvoja. Hänelle niin tyypillisen pikku partansa on joku ajanut puoliksi pois. Toinen silmä pilkistää hieman luomen alta. En voi käsittää, että hän ei enää hengitä.Tekee mieli ravistaa hänet hereille mutta pidän vain hänen äidistään lujaa kiinni.

Sitten hänen äitinsä yhtäkkiä rauhoittuu, irrottaa itsensä minusta, kumartuu poikansa ylle. Hän silittää tämän päätä, antaa suukon ja kuiskaa: Poikani, kohta äiti tulee perässä. Sitten nähdään. Isä koskettelee otsaansa ja puistaa päätään. Minä vaan  tuijotan rakastani niin kuin en koskaan sillä kohta en näe rakastani enää ikinä. Tämä on viimeinen kerta.

Mieli täyttyy yhteisistä muistosta. Siitä miten tämä mies täytti elämämme taikapölyllä, ilolla, sellaisilla kokemuksillä, ettei olisi ikinä itse tajunnut hankkia sellaisia. Mitä järkeä on haalia pyöreitä tykinkuulan kokoisia kiviä läheseltä hiekkapaikasta? Entä ne vanhat rautateiden naulat raahata kotiin? Roskalavalta tuodut 150-vuotiaat ikkunat hinattiin kotiin, teetettiin niistä peilit ja olimme ylpeitä. Yön läpi kestävät viikonloppukeskustelut, hölmöt tanssiesitykset lapsille. Keskinäinen ylpeytemme kun toista onnisti töissä tai kun lapset perustelivat jonkun älykkään teorian. Syksyiset sienimetsät, meidän perhe kädet leveällä sateessa tanssien. Vakavat keskustelut, kipeät asiat ja toisen lohduttaminen. Sitten lähdin ulkomaille töihin. Tulen pian takaisin. Odota mua. Joo mä odotan. Tule pian takaisin. Pitkä halaus, kumpikin itkee valtoimenaan, ei halua päästää irti. Aikaa menee varmasti nopeasti. Pian nähdään. Ei nähty enää  milloinkaan.

Katson rakkaintani viimeistä kertaa ennen kuin poistumme ruumishuoneelta. Kiitos rakas että olit elämässäni. Meidän oli tarkoitus tavata ja olla yhdessä. Ilman sinua en olisi se mitä tänään olen. Lähtiessäni puristin peiton alla olevaa jääkylmää varvasta. Se oli sellainen meidän juttu, sitä ei muut tajua.

Tänään katson seinälle ripustamaani ruostunutta rautateiden naulaa ja muistan hänet, rakkaani. Olen muistanut häntä muutenkin joka päivä  ja muistan elämäni loppuun asti.