Olen niitä 60-70 -luvun avainlapsia Jakomäestä. Niitä häpeällisen yh-äidin onnettomia lapsia, joilla ei ollut mitään tulevaisuutta ja joilla on vakavat itsetunto-ongelmat ja kaikki päin helvettiä. Ei turvallista ydinperhettä, ei yhtään mitään. Pelkkää kurjuutta ja häpeää.

Ja heko-heko. Minun äiti piti meistä lapsista huolta. Ei puuttunut ruokaa ikinä, oli siistiä, laadukasta suomalaista tarviketta "persaukisella ei oo varaa ostaa sekundaa", kirjahylly täynnä kirjoja, jopa stereot oli sekä väritelkkari. Äitiä ei paljon näkynyt, hän teki töitä sen minkä ennätti. Opin siihen, että kaksi työpaikkaa on normi, illalla ehtii vaikka siivota pankkia jos ei muuta.

Vaan sitten kun äitiä näkyi, kuri oli kova. Lapset siivosi viikkosiivouksessa mukana, korville tuli jos ei tehnyt hommia riittävän hyvin. Jos naapurin pennut kiusasi meitä, meni äiti kiusaajan luo ja korville tuli sillekin eikä kiusaaminen jatkunut enää. Ei meillä hellitelty eikä lässytelty, oltiin kuin armeijassa. Ei varastettu eikä valehdeltu, kunnioitettiin vanhoja ihmisiä, piti osata sanoa kiitos ja ole hyvä. Selkään tuli ajoittain ja kunnolla. Ei aina ihan aiheestakaan mutta siinä oppi olemaan.

Äiti oli sitkeistä sitkein. Ei mitenkään hellämielinen ja aika tuntematon minulle vieläkin mutta hän teki parhaansa, hoiti perheensä ja sitä saavutusta pitää kunnioittaa. Sitten kun oli kivaa, niin oli kivaa. Juteltiin sunnuntaisin tuntikausia, jokainen lapsi sai kertoa kaiken mitä sydämellä oli, jaettiin kaikki hauska mitä oli siihen asti tapahtunut ja muisteltiin menneitäkin. Äiti vei meitä teatteriin ja kerran oltiin Irwin Goodmanin konsertissakin Finlandia-talolla. Ompelukone hommattiin, olkaa hyvä lapset, ommelkaa jos siltä tuntuu ja mehän ommeltiin. Muovipusseista sai muuten ommeltua hyviä uimapukukasseja. Pelkkä muovipussi kun on pelkkä muovipussi, sitä voi aina muokata.

En kuunnellut siihenkään aikaan sitä länkytystä yksinhuoltajaäideistä. Sitä sai kuulla opettajiltaankin mutta minä en kuunnellut, opettaja joutui silloin kuuntelemaan minua. Ei mitään väliä jos joutui rehtorin luo puhutteluun, ilmoitin sielläkin, etten hyväksy opettajalta halventavaa käytöstä. Joskus sai myös kuulla säälin sekaista puhetta mutta sen lopetin lyhyeen. Minä en hävennyt perhettäni enkä tuntenut minkäänlaista huonommuutta ns. parempia perheitä kohtaan, ei tarvittu sääliäkään. Mitään väheksyntää en myöskään kuunnellut. Äiti opetti, että siihen asti ollaan ihmisiksi kun kaikki käyttäytyy mutta jos silmille aletaan hyppimään niin täältä pesee.

En nuorempana tajunnut onnekkuuttani täysin. Oli itsesäälin täyttämiä aikoja kun nyyhkin, että kun se äiti silleen ja tälleen teki. Vaan vanhetessa viisastuu ja tajuaa miten minusta näin neuvokas tuli, sitkeä, peloton useimpien tehtävien edessä. Se on se minun oman äitini roolimalli. Tuon arjen raatajan esimerkki. Harvemmin on tullut mieleen epäillä omia kykyjään vaikkapa tapetointia harkitessa kun ei ole ehtinyt kun on homman jo aloittanut.

Ei ole ollut suuria rikkauksia eikä tietä helpotettu suvun verkostoilla. On itse menty minne on pitänyt ja perille on päästy ja se on yhtä ylpeää kuin se, että rikkauksia ja verkostoja olisi ollut.

Minun halveksitulla yh-äidilläni oli sydän paikallaan. Minun äitini auttoi ystäviään vähistään, aina kun vieraita tuli, tarjottiin syötävää, kun leivottiin, jotain annettiin eteenpäin. Jos ystävä oli pulassa ilman asuntoa, meillä kyllä löytyi joku paikka hänelle. Meillä sai meidän kaverit käydä ja jos oli heillä kotona vaikeaa, meille mahtui pahimman kriisin yli. "Parempi täällä kotona teidän olla kuin kadulla pahanteossa" sanoi äiti. Kaikkea ei kannattanut pitää itsellään. Siksi me varmaan olimmekin köyhiä.

Ei köyhyys mitään kivaa ole eikä sen parempi kuin rikkaus. Vaan alistua ei silti tarvitse eikä ottaa halveksuntaa vastaan. Ydinperhe sinänsä ei takaa onnea ja menestystä, sen verran on elämää tullut nähtyä ja tämä asia todennettua.

Minä olen ylpeä äidistäni. Kova luu hän oli ja muuta sellaista mutta hänen perintönsä minulle oli sellaiset selvitymiskyvyt, että ei ole pelätty eikä vähästä kaaduttu. Nyt kun se pieni nainen on jo hauras ja lipumassa pois, minä pidän hänestä huolta niin kuin hän piti minusta. Viimeiseen päivään asti minä olen äitini rinnalla ja hän voi luottaa siihen.