Olen perusstadilainen. Olin hyvin yksinkertainen tyyppi lähtiessäni maailmalle. Luulin ymmärtäväni ihmisiä ja tulevani kaikkien kanssa toimeen. Huomasin erehtyneeni karvaasti tavattuani savolaisen rakkaani ja hänen heimonsa. Ymmärsin, että on asioita, joita ei voi ymmärtää.

En varmasti olisi sen kummemmin koko äijään rakastunut mutta se sekoitti kaikki mun ajatusmallit ja tavat olla ja tehdä. Kerta toisensa jälkeen minä mietin, että tuo mies on hullu, ei päätä, ei häntää! Järki sillä pelasi, tiesi paljon asioita, aina oli lukemassa ja ottamassa selvää. Luonnossa ei ollut mitään mistä se ei olisi tiennyt. Sitten se toinen puoli! Minkä Draama Kuningattaren Suomen teatteri hänessä menettikään! Mimosan hipiäkin jäi hopealle kun puhuttiin hänen herkkätunteisuudestaan. Käsi löi dramaattisesti otsaan siihen malliin, että joskus epäilin ettei hänen otsansa sitä murtumatta kestä.

Suhteemme oli vain satunnaisesti romanttinen. Yleensä koko olemisemme oli pelkkää väittelyä. Eräskin keskustelu meni suurin piirtein näin:

- Stadin slangi ei ole mikään murre mutta savo on!

- Juu kyllä mä tiiän sen mutta kyllä meillä on oikeus käyttää slangia siinä kuin sinä viännät savvoo

- Elä yritä viäntää kun et ossoo! Mä kyllä ossoon pamlata slangia milloinka vuan va sinä et ikinä savvoo

- Onneksi en osaa, on sentään joku taso, pidä vaan murtees mutta rauhoitu urpo.

- Perkele! Minulle ei statilaiset auo piätään!

- Pidä kuule pääs kiinni, mulle savolaiset ei kukkoile. Stadilainen kukkoilee kelle haluaa.

- Ae perkele! Savolaeset on keksinnä koko Suomen ja sotinu kaekki soat ja hoetanna valtion asiat! jne jne. (Huooh)Tiiätkö sinä sitä tätä tae tuota vuan ethän sinä tiijä kun minä tiijän kaeken ja vähän piälle.

- Nyt meni hermot. Mä lähen himaan, etkö sä voi olla vaan rennosti?

- Ei piä niin vähästä suuttua. Kyllä minä sinua aina oon rakastanna vaekka oottii tuollane mikä uot...

Joskus joku kertoi minulle käsitteestä "leppoisa savolainen". Sallikaa minun nauraa! En ole pinnakireisempiä ihmisiä tavannut kuin savolaiset! Aina oli joku lyömässä otsaan jotain toista tyyppiä, kaikki tulkittiin pään aukomisena, huumorihan oli varmasti kohdistettu heitä loukkaamaan ja taas juoksivat karkuun kun meinasi toisilleen opetukset antaa. Niin että jos tulette puhumaan minulle savolaisesta ja huumorintajusta samana päivänä, minä laulan. Olen aika varma, ettei mun tartte laulaa milloinkaan.

Olin ensimmäisen kerran tullut erääseen savolaiseen kaupunkiin enkä heti tiennyt missä on tori, jotenka kysyin neuvoa. Se kuului näin: Se suattaapi olla kun tuota tietä mänet tae sitten tuota toesta va emminä tiiä. Selvä, kiitos. Tokihan saattoi olla niin, ettei kertoja tosiaan tiennyt  miten päästä torille mutta vastaus oli kuvaava: Hän ei savolaisena voinut tietenkään heti myöntää, ettei tiennyt mitään ja toisekseen: ota nyt herran nimessä selvää tuosta ohjeesta! Ei onnistu!

Totesin Savossa asuessani, ettei siellä kukaan alkuasukas sano koskaan mitään suoraan. Aina oli joku ähäkutti -tehoste kaikessa, monesti yhtään mitään asiaa ei voitu sanoa muutenkaan suoraan, se kierrettin ja kaarrettiin  niin tehokkaasti, ettei tällainen yksinkertainen stadilainen pysynyt enää keskustelussa mukana ja menetti mielenkiintonsa tai poltti päreensä. Oli myös monesti hankalaa ymmärtää keskustelun tarkoitusta koska se aina kuitenkin päätyi savolaisen vastakeskustelijan ylivoimaisen älykkyyden toteamiseen. Hän siis totesi sen aina itse ja tämä saattoi myös olla koko keskustelun pimitetty tarkoitus. Tähän ärsyttävään tyyliin en ole törmännyt muissa Suomen heimoissa. Siis mitään muuta ei kyetä sanomaan suoraan kuin se, että enkö minä olekin älykäs ja sekin pitää pistää kysyvään muotoon, että se vastuu todellakin siirtyy kuuntelijalle.En ole vielä vuosienkaan jälkeen selvinnyt  sekavuuden tilasta minkä näiden ihmisten kanssa seurustelu aivoissani herätti. Savolainen keskustelu on kuin labyrintti, siellä on mahdoton päästä järkevään lopputulokseen ainakaan kovin helposti. Sitten kun oppii sen reitin, on käynyt sellaisen prässin ja stressin, että olisi oikeastaan oikeutettu Nobelin jonkin sortin palkintoon, luultavasti ydinfysiikan palkintoon jos sellainen on. Jos ei ole, tässä tapauksessa se olisi perustettava.

Asuttuani pitkään Savossa, tuli minulle loppuvuosina pakkomielle, että haluan muuttaa pohjanmaalle. Siinä on heimo, jota minä rakastan. Ei jää epäselvää, kaikki puhutaan suoraan ja jykevästi. Se on kuin tuulahdus raikasta kevätilmaa ja oikein tunnen kuinka on helppo hengittää. Vieläkin muistan liikuttuneena kyynelsilmin kuinka eräs vaasalainen sanoi mulle: Sullon mun luontoni. Mitään kauniimpaa en ole koskaan saanut kuulla.

Totta puhuen aloin rakastaa savolaisiakin. Nuo hullut jääräpäät, kierot korkkiruuvit, liukkaat saippuapalat. Voi naiset kun te kaikki tuntisitte savolaisen ensirakastajan, sitä kokemusta ei unohda koskaan. Siinä jää ruuneperikin toiseksi eikä siihen itsevarmuuden pursuamiseen kykene edes eteläisten maiden machot! Tämän kirjoittamisesta tuli yhtä sekava kokemus kuin vuosistani siellä jossain sisämaassa. Ee piätä, e häntää vai miten se meni  Vaan väliäkö hällä, vastuu on lukijalla. Koittakaa kestää.

Minäpä laitan tähän lopuksi täydellisen hämmennyksen vallassa savolaisen rakkausrunon.

Nyt ee rötvätä tätä tillaesuutta.

Pietään hoosut jalassa,

jutellaan juustoesta.

ja korkeentaan kolomansilla rehveellä

vähä hilijoo huokastaan onnesta.

(Merja Topin kirjasta Voe tätä rakkaaven miäree!)