Olin silloin pieni tyttö. Nautin ukkosista, isän kanssa katsottiin salamointia ja huokailtiin ihaillen.

Tähtitaivasta jaksoin myös tuijotella haaveellisena. Metsässä oli kiva kulkea ja tutkia marjapensaat, kiven kolot. Järvessä polskutella, hypähtää ilmaan ja roiskutella. Aurinko paistoi ja ruskettui papuksi.

Mummo paistoi pullaa ja mehun kanssa niitä syötiin. Oli niin hyvää ja tärkeä tapahtuma: Ihana mummoni hääräsi ja huolehti meistä pienistä.

Isän kanssa kuunneltiin yöllä kaiken maailman radioasemia ja parhaita oli arabialaiset: Musiikki lumosi ja puhe myös.

Sitten tulin isoksi ja kuulin, että salama tappaa varmasti jos ukkosella edes katsoo ulos. Kuulin myös että tähtitaivas onkin petollinen: Milloin tahansa sieltä voi iskeytyä jättiläismeteoriitti maahan ja tuhota koko maapallon. Minulle myös kerrottiin, että metsässä on hirveitä punkkeja, joista saa borrelioosin ja aivokuumeen ja kuolee varmasti. Kuulin myös, että järvessä on ällöttäviä iilimatoja ja aurinko tekee heti ihosyövän. Mummokin olisi saanut kuulemma hävetä kun tarjosi pikkulapsille lihottavaa pullaa ja hampaat mädännyttävää mehua. Ja ne arabialaiset tulee tuhoamaan Euroopan. Ja mitä se sun faijas valvotti sua yöllä, pientä lasta!

Aika paljon menee energiaa aikuisena siihen, että yrittää säilyttää pienen lapsen sisällään. Että osaa vielä ihmetellä maailmaa uteliaasti, viattomasti. Tehdä löytöretkiä. Toistaiseksi olen vielä onnistunut vaikkakin joskus hampaat irvessä