Läheiseni kertomaa. Tarina voi järkyttää lukijaa.

"Nainen kiljuu rapussa: Avatkaa tai mä tapan tän! Avaan oven. Pikkuveljeni seisoo rapussa veitsi kurkulla, veistä pitää nainen, joka haluaa sisälle selvittääkseen kokemansa loukkauksen. Puhumallahan asiat selviää, eikö vaan. Sisään päästyään nainen kävelee olohuoneeseen, iskee tuolissa istuvaa ystävääni puukolla selkään ja lähtee sitten sekavana keittiöön, seisoo nurkassa puukko kädessä. Menen hänen luokseen kämmenet avoinna, lähde kun vielä ehdit, kohta tulee mun broidi ja sitten voi olla sulle myöhäistä. Puukko tulee kaaressa minua kohti, otan terästä kiinni kädellä. Sormi melkein irtoaa, näen jänteitä ja luun. Veri valuu. Kaikki on kuin hidastetussa filmissä. Veljeni tulee, näytän sormea, sanon hänelle shokissa: Tapa se. Veljeni katsoo sormea, katse lasittuu ja hän lähtee naisen luo.

Näen kuinka naisen käsivarsi katkaistaan, kuulen äänen kun luu katkeaa. Puukko saadaan pois. Veli hakkaa naista ja repii hänet hiuksista rappuun. Veli sanoo naiselle kylmällä äänellä: Älä tule tänne enää ikinä. Minun perheeseen et koske enää ikinä.

Nainen huutaa rapussa. Poliisit ja ambulanssi tulevat. Seuraa kuulusteluja ja oikeudenkäynti. Nainen tuomitaan emmekä me pyydä mitään korvauksia vaikka niistä kysytään. Korvaus oli täysimittainen omankädenoikeus, raha oli täysin merkityksetön. Veljeni tuomiota en enää muista ja saiko hän sitä mutta vankilaan hän ei ainakaan joudu, nainen joutuu.

Veljeni jatkaa väkivaltaista elämäänsä mutta monesti vain koska joutui puolustamaan meitä sisaruksia ja siinä sivussa jokaista kaltoinkohdeltua, jotka eivät itse osaa/pysty/voi puolustaa itseään. Hän hioi taitonsa huippuunsa ja pahoinpitelyt olivat automaattivaihteisia, traumoistakin johtuvia, sitä PTSD-osastoa. Näen monia samanlaisia tapahtumia, ympäristöni on sellainen, siellä toimitaan siten. Näin asiat hoidetaan, silmä silmästä. Vaikka meno on raakaa, taustalla on aina äärimmäinen reiluus ja se, että omista teoista vastataan mutta myös muut vastaavat omistaan.

Minulla kestää vuosia oppia ajattelemaan toisin ja tajuamaan, että on toisenlaisiakin tapoja hoitaa asioita. Yhä vieläkin on usein ensimmäinen vaistomainen ajatus, että tuota pitäisi vetää turpaan, vääryys korjataan niin että väärintekijää sattuu ja mieluiten kovasti. Yhä edelleen hieman halveksin lässyttäjiä, kaiken ymmärtäjiä, pidän heitä pelleinä. Joskus on pakko nimittäin vetää turpaan, että selviää hengissä. Lässyttäjät eivät pelastaneet minua aikoinaan vaikka heihin luotin mutta opin selviytymisen lait ihan itse. Tuolla ulkona on piirejä, jotka eivät kunnioita ketään eikä mitään ja lopuksi vetävät säälimättä turpaan tai tappavat. Siitähän voi aina yrittää selvitä laulamalla: Oomme veljiä kaikki mutta luulen, että sitten vasta köniin tuleekin. Ikävä kyllä näin vaan on."