Päiväkerhon lapset kiusasivat meitä yhteisvoimin. Minä ja veljeni liityimme heti yhteisrintamaan ja puolustimme toisiamme ponnekkaasti. Siihen aikaan postimiehillä oli koppalakit ja isämme oli postimies. Päätimme huijata kiusaajia ja kertoa, että isämme olikin poliisi ja veisi heti heidät vankilaan kun hän tulee meitä hakemaan kotiin. Päättelimme, ettei postimiehellä uhkailu toisi samaa tulosta eikä se ammatti edes ole niin tärkeä kuin poliisi. Uhkailu tehosi ja saimme olla rauhassa.

Isä sitten tuli hakemaan meitä postin univormussaan ja koppalakki heilui päässä. Kiusaajat häipyivät varmuuden vuoksi paikalta ja tunsimme olevamme kuninkaita. Ulkona heti kerroimme isälle kaikki ajatuksemme ja tekomme. Isä pysähtyi siihen paikkaan. Hän piti meillle oppitunnin ammateista. Hän kertoi meille olevansa postimiehen ammatistaan hyvin ylpeä, ei häpeä sitä pätkääkään ja että meidän tulisi tehdä samoin. Että myös postimiehet pitävät lapsistaan huolen ja puolustavat heitä, että siihen voimme mekin luottaa. Ja oli ihminen ammatiltaan mikä hyvänsä, hän on yhteiskunnassa yhtä tärkeä kaikkien kanssa, tärkeintä on tehdä työnsä hyvin. Tuntui ihanalta kun isä kertoi noin. Tunsimme olevamme tärkeitä postimiehen lapsia.

Ensimmäisessä työpaikassani oli outo tapa kun siivooja tuli paikalle. Kaikki nousivat kuin pahan hajun tullessa ja lähtivät mykkinä ulos. Siivoojaa ei tervehditty, ei nähty. En voinut käsittää sellaista käytöstä ja pidin huolta, että joka kerta kun siivooja tuli töihinsä, minä varmasti tervehdin ja lopuksi kiitin häntä tehdystä työstä ja sanoin, että oil mukava tulla taas jatkamaan töitä siistiin toimistoon. Oli mukava nähdä hänet ja hymyillä toisillemme. Olin näet itseni elättänyt nuoresta asti siivoojan hommilla. Kävin koulua ja illat siivosin. Tiesin mitä se oli.

Kerran olin illlanvietossa, jossa pohdittiin elämän arvoja. Minulta kysyttiin, ketä ihmistä arvostan eniten. Ei tullut Gandhit mieleen vaan oma pieni mummoni. Kerroin, että eniten arvostan mummoani, joka nuorena leskenä kasvatti yksin neljä lastaan siivoojan palkallaan ja piti kodista huolen, ettei keneltäkään puuttunut mitään. Että hän on minun elämäni tärkein naisen malli. Eräät eivät tätä ymmärtäneet vaan olisivat kaivanneet raflaavampaa vastausta. No miten sitten tärkeät maineteot ja ns. tärkeät ihmiset. Niin, niitähän juuri mummoni teki, mainetekoja ja oli minulle tärkeä ihminen. Nämä maan hiljaiset siivoavat paikat, istuvat kassoilla, hoitavat lapsia ja sairaita ja vanhoja ihmisiä. No, postimiehet eivät enää ole entisellään mutta homma toimii silti. Jos nämä kaikki lopettaisivat työnsä ja alkaisivat suuntaamaan Suurmiehiksi Mainetekoja tekemään, niin sepä ei onnistuisi. Kun taustavoimat puuttuisivat, menisi aika arkielämän järjestämiseen. Ei ehtisi suuret sankarit nousta maailman korkeimmalle vuorelle kun avustajat olisivat keksimässä ratkaisua maailman rauhaan. Ei voisi miljonääri tehdä tärkeitä sopimuksia kun kaikki hänen alamaisensa olisivat matkalla kuuhun rakentamaan parempaa maailmaa.

Meitä kaikkia tarvitaan.