”Tänään oli pakko itkeä pari tuntia. En mä yleensä itke mutta nyt viimeinkin sain tunnetulpat pois. Surin koko mennyttä avioliittoani ja kaiken muun siihen päälle. Huomasin miten mua hävetti itkeä, olenhan vahva suominainen, kestän mitä vain. Asennetta vaan niin hyvä tulee.

 

Mutta mä en jaksa just sitä: jaksamista. Aina vaan yritä, yritä, tsemppiä, ei meitä naisia ole paperista tehty, ollaan pärjätty ja pärjätään. Joo, joo. Pärjätään kyllä ei siinä mitään. Huulet viivaksi, heikot nyyhkii.

 

Tuli sellainen ajatus, että käsite ”suominainen” oli ajankohtainen talvi- ja jatkosodan aikoihin kun miehet oli rintamalla ja naiset hoiti kotirintamalla hommat. Silloin ei turhia inisty vaan tehtiin kun oli tehtävä, pärjättiin kun oli pärjättävä. Niillä miehillä oli varmasti pahemmat oltavat. Vaan tuntuu, että se käsite on jäänyt päälle vielä nykyaikanakin. Muistan ikuisesti sen päivän kun räntäsateessa kannoin ostoskasseja ja edessäni meni Minun Mieheni kantamatta yhtään mitään mutta ei myöskään pitänyt minulle ovea auki, joka lämähti edessäni kiinni. Kun pääsin pihalle, seisoi äijä ihailemassa venäläisiä naisia, joista autossa sitten totesi, että on noi venäläiset naiset sitten upeita, että kyllä sunkin pitäisi vähän ajatella ulkomuotoasi. Jo ihan tän meidän suhteenkin takia. Katsoin mykkänä yllättävästä kommentista ja katsoin myös miehen huoletonta naamaa parransänkineen ja kulahtaneita arkivaatteita. Että silleen. Miten tähän on tultu? Miten olen tottunut tähän? Oma syy tietysti. Eihän vastuu ole kuin minulla - suominaisella. Niin kuin kaikki muukin vastuu näemmä.

 

Se oli jotenkin surkea avioliitto lopulta vaikkei se niin alussa tietysti ollut. Silloin me kumpikin näimme vähän vaivaa mutta kun lapset syntyivät, alkoi iänikuinen vääntö kaikesta. Mies kutsui lapsia korvallisiksi perseiksi ja jankkasi heille, että luuletteko että teillä on jotain oikeuksia tässä talossa vain koska olette lapsia. Hänestä se oli hauskaa. Minä mykkänä vieressä kunnes kivahdin ukon hiljaiseksi. Sitten alkoi hyökkäykset minua kohtaan: eukko, kyllä sun pitää sänkyyn tulla muutenkin kuin nukkumaan. Mulla on hirveä kankkunen. Ala tulla. En tullut. Vieraannuimme.

 

Joo, joo. Itsehän alistuin ja kestin, olisi pitänyt jo aikoja sitten tajuta, ettei minun kannata tehdä kahta työtä perheen talouden eteen. Kun selvisi että ukko oli tehnyt montakymmentä tonnia velkaa ties mihin ja minun töissä käymiseni oli ollut täysin turhaa, lähdin lasten kanssa.

 

Suomi on täynnä ihania kunnon miehiä, Suomi on täynnä ihania kunnon naisia. Miten nämä ihmiset kohtaisivat toisensa? Miksi yhteen menevät monesti he, jotka rikkovat toisensa? MItä tapahtuu hyvän alun jälkeen? Pitäisikö ihmisten elellä vain yksin ja tajuta, ettei ihmiset voi sitoutua, olla hyviä toisilleen, mitään. En tiedä enää mitä ajatella.

 

Mies ja nainen tapaavat: enpä tiedä, toi on tuon näköinen. Väärät vaatteet. Jotenkin outo. Eihän sillä ole edes rahaa. Liian tavallinen. Sä olet muuten ihan kiva mutta laihduttaisit vähän niin palataan asiaan. Olet hyvä tyyppi mutta mä en haluakaan sitoutua. Variaatioita on riittävästi. Ihmiset etsivät suhdetta, toivovat hyvää ihmistä. Kun löytyy, haluaakin jotain muuta.

 

Enää minun ei tarvitse olla vahva, ei tarvitse jaksaa enempää kuin jaksan. Saan olla herkkä. Jos minua ei kukaan rakasta sellaisena kuin olen, en minä tarvitse ketään. Jos minua ei kukaan hyväksy sellaisena kuin olen, voin elää yksinkin. Haluan että sydämeni pysyy puhtaana ja sieluni tuntee. Kaiken ei tarvitse olla särötöntä ja siistiä, kunhan on tilaa hengittää.

 

Itkin riittävästi. Vuosikymmeniä säilömäni kyyneleet puhdistivat veneeni purjeet. Purjeveneeni suuntaa nyt aavalle merelle etsimään uutta mannerta. Lähtösatamaan jäi vanha lasti, uutta en ottanut.”