”Kiinnitin vanhan lääkekaapin uuden kodin seinään. Se oli minun isäni lääkekaappi. Hän sai sen kerran 50-luvulla  työpaikaltaan joululahjaksi. Isällä ei sille ollut paljon käyttöä koska hän oli aina hyvin terve mutta kyllä siellä Hota-pulverit ja kuumemittari vuosien aikana säilytettiin. 

 

Isä oli samassa työpaikassa 50 vuotta. Hän aloitti siellä nuorena poikana mutta välissä hän oli Syvärillä käynyt sotansa ja sieltä palasi samaan työpaikkaan ja oli siellä töissä eläkeikään asti. Työnantaja, tuo vanha kunnon patruuna, oli sanonut, että hän laskee työvuosiin myös sotavuodet, niitä ei vähennetä ja eläke tulee täytenä kaikille hänen työntekijöilleen. Isä rakasti työtään, kärsi sotamuistoista mutta piti perheestään parhaan mahdollisen huolen. Äitiämme hän rakasti lempeästi elämänsä loppuun asti.

 

Tuli vanhuus. Äiti joutui hoitokotiin, jossa hänet öisin sidottiin sänkyyn. Äiti jyrsi siteet irti hampaillaan yöllä niin, että hampaat halkesivat. Isä joutui katsomaan riutumista ja taistelua pitkään ja hän oli hyvin järkyttynyt vanhuuden kärsimyksistä ja siitä, että millainen hänen vaimonsa loppuelämä oli. Isä tunsi suurta huojennusta kun vaimo pääsi haudan lepoon.

 

Mitä vanhemmaksi isä tuli, sitä enemmän hän mietti miten käy kun siitä vielä vanhenee. Tuli ensimmäinen lääke, verenpainelääke, jonka isä asetteli lääkekaappiinsa. Tuli kipuja, särkyjä, vointi huononi. Sotaveteraanille oli kova paikka menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä. Hän jo kerran taisteli Suomen itsenäisyydestä mutta nyt hän ei enää jaksa eikä pysty taistella omastaan. Isä alkoi puhua, että hirttää itsensä, jotta välttyy elämänsä lopun kärsimyksistä. Hän haluaa vaimonsa luo.

 

Eräänä päivänä hän soitti meille lapsille puhelun ja sanoi, että nyt hän sen tekee. He saivat puhuttua kaikki asiat selviksi, jokainen tiesi, ettei tapahtuvaa voi estää. Joten oli hyvästien ja kiitosten aika. Kiitos isä kaikesta mitä eteemme teit, olit hyvä isä. Kiitos lapset, oli kunnia olla isänne.

 

Minä sitten toiselta puolelta Suomea soitin poliisille, että käykää katsomassa isääni, hän on varmaan tehnyt itsemurhan ja annoin ohjeen miten taloon pääsee. Poliisit soittivat pian takaisin. He kertoivat, että sotaveteraani oli tiennyt miten asia hoidetaan varmasti loppuun. Verhot olivat ikkunoissa, kaikki mahdolliset ovet lukossa ja solmu oli niin vahva, ettei sitä meinannut saada auki. Nyt oli isä päässyt lepoon.

 

Ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle. Muisto vain ja jokunen tavara. Nyt kun katson isän lääkekaappia, tajuan, että kyllä ihmisestä jää paljon muutakin jäljelle. Isä opetti minulle miten kohdellaan lähimmäisiä hyvin, tekemään työni kunnolla, yrittämään parhaani. Hän opetti myös lopulta myös sen, että ihmisellä on myös oikeus lähteä. Ikävöin isääni edelleen ja ymmärrän täysin hänen ratkaisunsa. Hän eli täyden, hyvän elämän. Vähiten vanha sotaveteraani olisi ansainnut vastoin tahtoaan kitua sairaana loppuun asti.”