Olen äitini kanssa parvekkeella, kesäilta on kauneimmillaan, olin noin kymmenvuotias lapsi silloin. Sitten huomaan, että naapurin parvekkeelta nainen alkaa pudota kohti maata. Kuuluu vain jymähdys, nainen valittaa, sitten hiljenee. Parvekkeella raivoaa mies, vauvan itku kuuluu asunnon sisältä. Tuijotan maassa makaavaa naista, äitini oli jo mennyt hänen luokseen peitto mukanaan ja peittelee naisen ja jää odottamaan ambulanssia ja poliisia, joille oli heti soittanut. Minua ahdistaa vauvan järkyttynyt itku, mies mongertaa edelleen jotain parvekkeella mutta jo hiljemmin. Ambulanssi vie naisen ja poliisin kanssa sovitaan, että vauva haetaan meille kunnes sosiaali-ihmiset tulevat aamulla. En enää muista miten tämä on mahdollista mutta haemme äitini kanssa vauvan. Poliisi pidättelee isää, joka sekopäisenä raivoaa asunnossa.

Haluan hoitaa vauvaa itse. Pieni ihminen on hyvin sylinnälkäinen. Tuntuu, että sydän särkyy kun tiedän, ettei hänen elämänsä ole ollut helppoa alustakaan lähtien. En ole koskaan vaihtanut vauvalle vaippoja mutta selviydyn siitä jotenkin, harsot ja muovipäälliset menevät paikoilleen ja taas otan vauvan syliin. Pidän häntä lähellä koko ajan. En halua antaa sitä ikinä pois. Saan pitää hänet koko yön vierelläni. Vauva nukkuu vain vähän kerrallaan, hyssytän hänen vaunujaan sänkyni vieressä. En uskalla nukkua. Tuntuu, että vauvaa pitää tankata sylillä ja paijaamisella. Aamulla vauva haetaan pois. En tiedä mitä hänelle tapahtui. Hänen äitinsä kuoli ja isänsä hävisi naapurista jonnekin.

Monesti olen vauvan kohtaloa miettinyt, millainen hänestä tuli, miten hänen elämänsä sujui. Silloin myös päätin, että elämäni varrella tapaamiani ihmisiä kohtelen varoen. Muistin näet isäni sanat, että jokainen on joskus ollut jonkun vauva, siitä on jokainen lähtenyt elämään, eikä voi tietää mistä oloista ihminen on tullut, mitä kukakin on elämässään kokenut ja missä kohtaa ihmisen raja tulee vastaan. En halua olla se, joka vie tahallaan ihmisen hänen jaksamisensa rajan sille puolelle, jolta ei ole enää paluuta. Jollekin ihmiselle pieni ystävällinen sana tuntemattomalta ihmiseltä voi olla se ratkaiseva hetki joka vie epätoivon yli ja hän taas jotenkin jaksaa.