”Mä lähetän sulle tän äänipostina koska mä en voin nyt sattuneesta syystä mitään sähköpostia kirjoittaa. Olen nyt sairaalassa, vetelin kummatkin ranteet auki ja kädet on nyt kipsissä.

Mietin pitkään että tapan itseni että olen onnekas, etten saanut koskaan lapsia. Perhettä mulla ei koskaan ollutkaan niin ei tarvitse ketään muutakaan ajatella. Sua mä kyllä ajattelen mutta sä tunnet mut niin hyvin, että ymmärrät kyllä miksi halusin viimein täältä pois. Tällä kertaa en siinä onnistunut mutta seuraavan kerran ei ole epäselvää.

Paljon muistoja tulvii nyt mieleen. Muistan sen lempeän meidän rapun pikkumummon, joka antoi mulle salaa leipää kun tajusi, ettei mua kotona kukaan ruoki. Jos olisin mutsille ja faijalle jäänyt niistä leivistä kiinni, olisi turpiin tullut vielä pahemmin. Pidin leipiä patjan alla ja söin niitä salaa kun mulkut nukkui tai hässi yhdessä ja erikseen. Se mummo oli ainoa joka minusta silloin välitti.

Siinä vaiheessa kun jouduin sairaalaan aliravitsemuksen takia, sain vähän apua mutta ei mikään lopulta muuttunut. Jouduin kestämään vanhempien orgiat ja siihen osallistuneiden lääppimiset, jatkuvat hakkaamiset ja halventamiset. Hakkaamisen ja raiskaamisen kesti kyllä mutta se henkinen alentaminen oli pahinta. Sitten kun meni kuppi nurin ja olin riittävän iso, vedin kumpaakin niin huolella pataan, että jouduin siitä syytteeseen. Se syyte oli parasta mitä tiesin, harmitti vaan etten tappanut niitä. Nautin siitä niiden mätkimisestä. Miten voi veren näkeminen tuottaa niin suurta nautintoa? Se niitten ulina, uiuiuiui, kuolkaa siat saatana!

Jo silloin mä päätin jättää väliin perheen perustamiset ja muut perinteiset kuviot ja astuin siihen maailmaan, jonka parhaiten osasin. Väkivalta, nopea reagointi, kylmyys. Ei tietysti pelkästään, tulihan siinä välillä tunteiltuakin ja hetken koettua jotain hyvää ja kaunistakin mutta olin jo niin vaurioitunut, ettei se pitkään kestänyt.

Mä kyllä yritin ja kuvittelin saavani apua ja ohjausta, tiedät mun terapiakokeilut. Vaan rajansa kaikella, joskus todella ihmettelen miten pimeitä tyyppejä hakeutuu tuonne mielenterveyspuolelle auttajaksi vaikka niiden kuuluis olla suljetulla aika monen. Niin ku se lekuri, joka selitti mulle mun impulsiivisuudesta ja siitä miten tärkeää on hallita elämäänsä, että otappa näitä lääkkeitä niin kaikki muuttuu kun turtuu. Sanoi lekuri, joka harrasti ryhmäseksiä pitkin kyliä. Sen koko kuvionhan mä sulle silloin kerroin juurta jaksain etkä meinannut uskoa. Vieläkin naurattaa se meidän hysteerinen Ei voi olla totta -räkätys. Voi olla ja on.

Kaikkea muuta mun ei tartte sulle selittääkään, sä tiedät kaiken jo. Oot mun ainoa tosifrendi ollut hyvin pitkään ja hiffaat, että kun mä tästä sairaalasängystä pääsen ylös, en tänne enää toista kertaa tule. Osaan nyt hoitaa homman seuraavan kerran paremmin ja onnistun. Jos ei ehditä nähdä niin kiitos kaikesta. Me tehtiin hyvä matka yhdessä ja oli ilo olla sun frendi. Oli tosin vähän outoa keinua luottamuksen kehdossa mustan huumorin kukkiessa.

Vaan se mikä on ihmisessä liian rikki, harvoin korjaantuu. Mä oon rikki ja tässä tää oli. Hoitaja tuli just ja ottaa nyt tän luurin. Palataan.”