"Jäin sitä taas pohtimaan kun erään edellisen terapeutin mielestä oli hyväksi rikkoa minut jonkin mystisen syyn takia. Että se olisi minulle välttämätöntä. Ensinnäkin on ihme, että olen enää näinkään ehjä kaiken kokemani jälkeen enkä ihan ymmärrä outoa asennetta, että minun edelleen pitäisi kantaa vastuu kaikenmaailman kusipäistä, jotka ovat koko elämäni ajan yrittäneet huolehtia siitä, että minulla olisi paha olo, vihaisin itseäni ja tekisin jotain niin tyhmää, että voisivat sitten ylimielisesti todeta: mitä mä sanoin.

Olisiko kenties ollut parempi vahvistaa minua aidosti, antaa minun pohtia huonoja kokemuksia tyyliin: näin EI sinua kohdella, sinun pitää reagoida siihen AINA. Mutta että ei pidä reagoida turpaan vetämällä tai kovettamalla itseäsi vaan ottamaan tilasi haltuun ja poistumaan paikalta ja poistamaan tällaiset henkilöt elämästäsi vaikka he kuinka tekemiään katuisivat. Että olisi neuvottu omanarvontunnon tunnistamista. Tai jotain. Aina olen toki tiennyt järkähtämättä olevani tavallista parempi tyyppi vaikka olenkin vain mies, hahhah. Mulla on arvot kohdallaan, tunnen vastuuta kaikesta tekemästäni, olen mielelläni ankara itselleni koska tiedän sen olevan hyväksi. Ankara hyvällä tavalla: älä tyydy paskaan ja pyri parempaan. Vaan siinä kaikki elämän aikana vähän sekoittuu ja vaikka kuinka tietää, että pitää pitää puolensa, asiat sumenee tiettyyn pisteeseen asti josta ei ole enää sitte paluuta. Miksi minun pitää terapiassa vielä sitten kaiken lisäksi rankaista itseäni, rikkoutua, tuntea itsestäni ja kokemastani vastuuta, siitä millainen olen. Minusta tällainen ei ole mitään muuta kuin sitä kuuluisaa koulukiusaamista. Pistetään terapiassa entisestään rikkinäisempi ihminen nurkkaan, hymyillään ilkeästi ja vakuutellaan, että rikkominen on minulle hyväksi, että minun pitää se käsittää ja että jatketaan sitä vielä. Et ole vielä tarpeeksi alistettu ja kiltti.

 
Projisointia siinä on tietysti paljon minun osaltani. Se kaikki nimittäin kuvastaa hyvin äitisuhdettani ja millaista hänen kanssaan oli. En vain tajua miksi minun pitäisi projisoida mitään koska projisoinnissa piilee psykoosin siemen, projisointi ei ole totta, se on vertauskuvaa. Minulle on aina ollut tärkeää puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ei mennä leikkeihin mukaan eikä sietää manipulointia. Jos terapeutti kuvittelee, että minä voitan jotain pitämällä häntä äitinäni tai vaikka hevosenani, on terapeutin älykkyys hyvin alhaista tasoa. Ensinnäkään tämä tyyppi ei ole silloin oikeasti tutustunut minuun ja ajatteluuni. Minä taas olen sen asiantuntija, koko minun tapani ajatella, kokea ja reagoida on oudon luonteeni lisäksi elämäni tarinan tulosta. Se olen Minä. Se urhea pikkupoika, joka on taistellut vauvasta asti aivan turhaa taistelua ja kun viimein luuli saavansa avun, sama jatkui. En ole mitenkään vihainen, en tunne yhtään mitään. Tiedostan vain, että olen pienestä asti osannut lukea ihmisiä erittäin kirkkaasti ja suurin osa ihmisistä on hyvin polleita itsensä suhteen tuntematta todella itseään. Sanoisinpa jopa niin, että juuri heidän pitäisi rikkoa itsensä, tehdä se minkä luulevat olevan minulle hyväksi. Itse asiassa he itse projisoivat itseään minuun. Voin vakuuttaa, että olen säälimättä aina rikkonut itsestäni sen mikä on vahingollista mutta en tuhoa tekemällä vaan järkeä käyttäen vaikka kipeää on tehnyt. Olen opetellut ihan jokaisesta kriisistä kaiken mahdollisen ja ihmisistä myös. Nyt tajusin tämän kirkkaasti. Esimerkiksi tämän terapeutin tulisi rikkoa itsensä eikä ohjeistaa sitä muille. Hän on sen tarpeessa. Henkisesti laiska, oikotien kulkija. Ei ole oikein varaa neuvoa muita.
 
Nyt myös tajuan miksi olen aina toivonut löytäväni apua väkivallan ja aggression ymmärtämiseen juuri joltain eheytyneeltä vankilakundimurhaajaterapeutilta. Tämä on varmasti rikkonut itsensä ja hänet on rikottu niin monta kertaa, että kun hän alkaa auttamaan apua tarvitsevaa, hän hyvin syvällisesti ymmärtää mitä tarkoittaa itsensä rikkominen ja mihin se voi johtaa, että hän ei suin surminkaan suosittelisi tai pyrkisi siihen tieten tahtoen, rikkomaan toisen psyykeä. Siitähän siinä on kysymys, psyyken rikkomisesta. Sen vuoksi hän ehkä kuuntelisi aivan eri tavalla eikä ihan varmasti nuijisi henkisesti vaan ohjaisi sille tielle, jonka hän itse kävi muuttuessaan ja kaikesta oppineena muutti suuntaa ja alkoi ohjaamaan muita jos he tätä tarvitsivat. Ainakin toivon näin. Enpä luota.
 
Olen lukenut paljon ihmisten terapiakokemuksista tällä viikolla ja jostain syystä tämä sama teema toistuu, toistuu, toistuu ihmisten kokemuksissa. Ymmärrän hyvin, että kokemus voi tulla itsensä sisältä mutta en ymmärrä miten terapeutti reagoi asiaan näille ihmisille. Jokin on pielessä Suomen maassa tässäkin asiassa. 
 
Tämä on tuurinkauppaa. Jos olisin tiennyt mihin itseni pistin silloin kun aloitin, olisin jättänyt väliin. En ole ihan varma onko normaalia yhtäkkiä melkein käydä ihmisen päälle ostarilla kun olen sekoamistilassa terapiaistunnon jälkeen. Sellaisessa tilassa en ole ollut ikinä muulloin kun silloin kun olen joutunut mies miestä vastaan kovassa paikassa. Onneksi oli älliä päässä silloin sen verran vielä, etten vetässyt turpaan vaan tajusin, että kolme vuotta terapiaa on ollut vähän huonompi juttu, että psyyke taitaakin olla vielä huonommassa kuosissa kuin aloittaessa. Ehjää kohti olisi pitänyt pyrkiä mutta pahemmaksi vain meni. Yritin kyllä mutta pitää yksin jatkaa niin menee paremmin kun ei tule sieluun puukkoa."