Lapsena rakastin intohimoisesti satuja ja isäni luki niitä minulle niin paljon kuin vain ikinä pyysin. Olin täysin hurmion vallassa kuullessani prinsseistä ja prinsessoista, rumasta ankanpoikasesta, Grimmin lapsia syövistä noidista. Kehittelin selviytymisstrategioita itselleni jos joudun moisen noidan armoille enkä aikonut alistua. Noita saisi tietää tehneensä pahan virheen kun yritti minut syödä.

Koska saduissa kaikki oli mahdollista, oli se minullekin. Olin ihan varma, että kaikki on mahdollista tavallisessa elämässäkin. Kaikki voi tavata oman prinssinsä ja noita voi tulla vastaan. Kaikki voivat olla rohkeita ja pitääkin olla koska milloin vain voi lohikäärme tulla uhkailemaan. Mutta me lapset olemme niin neuvokkaita, että pistämme lohikäärmeen kuriin ihan niin kuin sadussa. Me olimme se prinssi.

Oli myös yksi ärsyttävä satu ja ihan tahallaan aina pyysin isää lukemaan sitä koska tiesin, että faijan hermot ei meinannut kestää sitä typerää satua. Faijan jalka väpätti, sadun edetessä ääni kiristyi ja huokailut lisääntyivät, silmät pyörivät ja puhe nopeutui. Mutta periksi faija ei antanut, tämä satu luetaan nyt kun tyttö haluaa. Eikä se haittaa että tyttö kikattaa vieressä silmät vesissä, kai se johonkin tämänkin kokemuksen tarvitsee. Voi sitä onnen päivää kun opin lukemaan. Isä olisi tehnyt high fiveja jos niistä silloin olisi jotain tiedetty. Ei enää ikinä satua, jossa typerät eläimet kerääntyvät sadun aikana ketjuksi ja jokaisen satuun liittyvän eläimen jälkeen piti lukea jo aiemmin liittyneiden nimet. Kerta toisensa jälkeen.

Mun ihana eläytyvä täti luki minulle Aku Ankkaa mielellään. Hän muutteli ääntä aina sen mukaan kuka oli akkariseikkailun puhekuplan omistaja. Toinen täti piti omatekemiä tv-ohjelmia pää pahvilaatikossa ja aloitti ohjelman sanomalla: Hyvät perseenjäsenet, nyt alkaa Niksula. Me lapset räkätimme hervottomina lattialla. Voi niitä aikoja!

Sitten koitti se hirveä päivä kun ymmärsin osaavani lukea. Se oli silloin kun pidin lehteä kädessäni ja tavasin horoskoopista vee aa aa koo aa - vaa-ka. Silloin aikuiset sen kuultuaan päättivät ettei mulle enää tarvitse lukea koska nyt virallisesti osaan itse. Tein kaikki temput että minulle luettaisiin mutta ei! Onneksi toinen täti vielä jatkoi pahvi-tv -ohjelmiaan sentään. Lapsuus ei siis ihan tyystin päättynyt.

Kiitos faija ja tädit! Teidän ansiostanne olen ollut intohimoinen lukija koko elämäni. Teidän ansioistanne minä opin elämästä satujen kautta kaikenlaista hyödyllistä. Selvisin myös siitä järkytyksestä, että ei sinne satuun oikeasti pääse vaikka kuinka yrittäisi. Olihan se katkeraa kun feministit moittivat prinsessa-satujen naiskuvaa, oikein suututti kun tuolleen minun satuni pilasivat vaan elämä opetti, että feministit puhuivat asiaa.

Oikeastaan elämä on kuin satu. Kaikki on mahdollista ja kaikkea voi tapahtua. Pitää vaan olla neuvokas ja selvittää tilanne kuin tilanne. Pitää pelastaa heikot prinssit, heivata ilkeät noidat omasta elämästä pois. Pitää taluttaa pienempi synkässä metsässä turvaan. Jos karhu tulee syömään talosta eväät, pitää vain siivota jäljet ja käydä hakemassa uutta muonaa. Tämän minä opin saduista.