Kun kotitaloani, 6A, alettiin purkaa, seurasin sitä netistä kyynel silmässä ja sydän läpättäen. Kun minun kotirappuni alkoi hävitä siinä silmieni edessä, en saanut henkeä. Eipä tästä ole nytkään kuin muutama päivä kun youtubessa katselin jonkun salakuvaajan videoita kun olivat liikkuneet autiossa kotitalossani, joka odotti purkuaan. Oli varmasti aihettakin purkaa mutta kun eiiiii....

Muutin kotitalooni sinä päivänä kun se valmistui. Perheeni oli onnesta soikeana ja tajusimme miten onnekkaita olimme kun kaupungilta saimme asunnon ja vieläpä uuden. Vielä kävi joku rakennusmies viimeistelemässä lattiat ja lähtiessään oli koti valmis ja hän toivotti meille hyvää tulevaisuutta.  Kaksioon sulloutui meidän perhe ja asui siellä kauan.

Kansakoulu alkoi ja opettajani Ahti Ala vaati oppimaan ulkoa kaiken maailman läänin lauluja, jotain karjalasta kajahtaa -tyyppisiä ja jouduin aina jälki-istuntoon kun en ollut mikään ulkoaoppija. Kerran näin aulassa seistessäni kuinka Tapio Rautavaara nojasi yläkaiteeseen ja hymyili minulle. Meinasi pienen lapsen sydän pysähtyä. Tuijotin vaan hymyilevää Tapsaa ja hän heilautti minulle isoa kättään. En voinut uskoa, että näen hänet siinä koska olin juuri pari päivää aiemmmin kuunnellut hänen levyään isän kanssa. Tapsa oli tainnut tulla tervehtimään tytärtään, joka oli siellä opettajana, muistaakseni. Minulle jäi Tapsasta erittäin lempeä ja kiltti vaikutelma ja tajusin jo silloin miten komea mies hän oli.

Vuosien aikana sai kuulla Jakomäestä iskelmissä, tutkijoiden tutkimuksissa ja väheksyvissä puheissa eikä väheksyjät koskaan itse olleet koko paikassa edes asuneet. Kun sitten joutui tukalaan paikkaan nuorisoriennoissa, monesti riitti kun kertoi, että on jakislainen niin jätettiin rauhaan. Jakomäkeläisyys toi katu-uskottavuutta eikä se ihan turhaa ollutkaan. Ei oltu mitään vellihousuja. Kotipaikka velvoitti.

Alueet olivat hyvin tärkeitä Jakiksessa. Kutoset, kasit, kympit... kaikissa oli joku oma merkityksensä ja se missä asuit, määritteli sinua kunnes tutustuttiin. Jokainen oli omaan taloonsa voimakkaasti sitoutunut. Puhun nyt tietenkin lapsista ja nuorisosta. Oli talojen välisiä sotiakin ja homma oli totista. Minä kun lähdin kutosilta kaseille parhaan ystäväni luo, oli kuin olisi ulkomaille mennyt. Joskus sai juosta lujaa kallioiden yli jos oli kivisota käynnissä ettei tullut pää kipeäksi.

Oman talon jokainen nurkka tuli tutuksi. 6A:n edessä oli pieni kallionyppylä, oli jännä siinä kiipeillä ja pelätä putoaako. Mattotelineelle piti meidän pienien lasten saada ryijymatot ripustetuksi ja sitten tampatuksi tai tuli kotona korville. Ei ollut hissejä, seinät ohuita ja parvekkeet kapeita. Naapuritalon tuttu nainen seurusteli Baddingin kanssa ja kaikki katsoivat häntä huokaisten Oooh! Olin kerran näkevinäni itse Raulin menevän b-taloon ja kysyin äidiltä pitääkö juoru paikkaansa ja kyllä se piti. Tytön äiti oli äitini ystävä ja tämä oli asian paljastanut. Kerran minun synttäreille tuli yllätysvieras, Kirkan sisko. En meinannut tästä millään toipua, olin hyvin tohkeissani. Meidän ikkunoista näki metsään jossa puutalossa asuivat synkän pelottavat veljekset Stidi ja Pulu, he olivat jotenkin salaperäisen kiehtovia enkä kyllä muista yhtään miksi he sitä olivat.

Joskus joutui tappelemaan ja joskus sai myös köniinsä. Oli kerran minulla myös puukko kurkulla ja siinä piti hieman hienosäätää, ettei käynyt huonosti. Aina löytyi tarvittaessa auttajia ja pienen koston kautta sai kunnioituksen viimeistään. Kerran koulussa vetäisin kiusaajaani turpaan ja kiusaaminen loppui siihen. Kun häntä alettiin sitten kiusaamaan, minä menin hänen puolelleen ja ilmoitin kantani ystävilleni: loppu. Ketään ei kiusata, olen sopinut tämän asian kiusaajan kanssa.

Muistan vieläkin ulko-oven naksausäänen, rapun kaiun ja oman ovikellon kilahduksen. Pienessä makuuhuoneessa asui minä ja sisarukseni, veljet heitteli minua sukilla ja kiusasivat, äiti piti hirveää jöötä mutta meillä oli kiva perhe ja asiat hyvin noin yleensä ottaen verrattuna moneen muuhun perheeseen. Kyllähän naapurin parvekkeelta pari kertaa putosi nainen maahan ja joku hyppäsi katolta kun oli ottanut jotain huumetta. Kaikki mitä lähiössä voi tapahtua, tapahtui. Niin kuin silloin kun meidän asuntoon hyökkäsi Jakiksen kovimmat ja kauheimmat tyypit erään sattumuksen takia. Sitä sitten selvitettiin poliisikuulusteluissa ja äijät joutuivat vastuuseen. Silloin tunnustin poliiseille rakkauteni heitä kohtaan. He pelastivat meidät.

Jakiksen ostari, tuo betonineliö. Yhdessä päässä oli kioski joskus aikoinaan, piti roikkua siinä ikkunalla kun jotain osti. Ostarilla roikkui spurgut ja oli siellä joskus bingokin. Lähistöllä oli Prutski, vesilammikot, jossa pystyi jotenkin uimaan ja joskus joku lapsi ei sieltä selviytynyt hengissä kotiin. Sitten Suurmetsä, Suursguuge, missä oli niitä omistusasuntoja.

Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat elämysmatkailleet ja menneet bussilla Jakikseen, että voivat sanoa olleensa siellä. Ovat peloissaan mutta päättäväisinä kävelleet sen teitä, jotta saavat tuntea olevansa elossa. On ollut kova homma olla nauramatta kun ovat tällaisia kertoneet mutta ymmärrän kyllä. Olin tuossa vastikää taksissa toisessa päässä Suomea kun kuski rupesi kertomaan Jakiksesta ja siellä käynnistään. Oli pakko ottaa leuhka takakeno ja päteä kuskille ärsyttävällä stadin aksentilla, että hei, mä oon ihan Jakis-originaali enkä mikään wannabe. Samantien alkoi semmoinen tarinan kerronta, että ihan harmitti kun matka loppui ja piti lähteä kyydistä pois.

Jakiksesta jäi veljeys. Vähän samanlainen kuin prätkämiehillä, jotka moikkaavat toisiaan tuntematta tiellä kohdatessaan. Heti jos joku jakislainen kohtaa toisen vuosienkin päästä, on se jotain erityistä. Aidot jakislaiset ovat ylpeitä huudeistaan, eivät kuuntele väheksyntää sillä siihen ei ole mitään aihetta. Oikeastaan vähän säälitään jos joku on jostain Eirasta tai varsinkin Espoosta. 6A talosta tuli legendaarinen talo, Hesarin kuukausiliitteessäkin esiteltiin talon viimeiset vaiheet, joku leffakin tehtiin ja mitä lie tutkimuksia.

Moni tuntemani jakislainen on pärjännyt erinoimaisesti elämässään muttei läheskään kaikki. Ihan sama. Tapaan minä kenetkä heistä vaan, lämmin ystävyys jatkuu siitä mihin se ammoin jäi. Jotkut ovat myös kuolleet ja ovat edelleen muistoissa. Muistan myös luokkakaveriani, joka joutui olosuhteista johtuen Jakiksen pankkiryöstön jälkeen ajamaan auton Mikkeliin. Ei ole liioittelua sanoa, että siinä meni yksi hienoimmista tuntemistani ihmisistä.

Olen niin onnellinen, että olen juuri jakislainen enkä mitään muuta. Ja ylpeä siitä.