Olen jo jonkun vuoden seurannut FST5 -kanavan Kesäpuhujat -ohjelmaa. Ruotsissa on joku radio-ohjelma missä ihmiset kertovat itselleen tärkeistä asioista ja tapahtumista ja näistä ohjelmista valikoituu pieniä porukoita puhumaan asioista tv-ohjelmassa Sommarpratarna.

Koska olen tunnettu Putous ym. paskaviihteen vihaaja (shit fountain hater) suhtaudun Kesäpuhujat -ohjelmaan intohimoisesti. Tässä on ohjelma, joka liikuttaa ja saa aikaan ymmärrystä elämään. Lempeää rakkautta kovia kokeneita vastaan, naurua ja iloa, välillä järkytystä. Tunnin aikana saa kuulla koskettavia, syvällisiä ja hauskojakin tarinoita.

Tänään katsoin Yle Areenasta ensimmäisen osan ja tämän kirjoittaja valutti kyyneltä huolella. Sota-alueella työskennelleen toimittajan tarina Zahra-vauvan kohtalosta sai mykäksi. Istuin hiljaa sen jälkeen, piti pysäyttää ohjelma vähäksi aikaa. Yksi 80-vuotias nainen kertoi sitten siitä miten hän 5-vuotiaasta asti joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi ja hänen selviytymistarinansa sai hatun nousemaan korkealle. Että kaiken sen jälkeen hän siinä vielä pienenä ja iloisena oli tyytyväinen elämäänsä.

Maksan yle-veroa pelkästään tämän ohjelman takia täysin mielelläni. Kiitos Ylelle, että meillä on ruotsinkielinen toimitus ja heidän ohjelmansa, jotka näyttää ylettyvän ihan eri tasolle kuin monet muut. En tarkoita, että ohjelmien tulisi olla järkyttävää tarinaa toisensa perään ja itkua ja tuskaa vaan minulle riittäisi ajatuksia herättävä ohjelmat. Naamanvääntelijät, pieru-kakka-vitsi-pellet saavat vain tyrän aikaiseksi tälle totiselle mummolle. Ja hei, voisiko ne iänikuiset Uuno Turhapuro-leffat haudata jo jonnekin kaatopaikalle? Juopot verkkopaitaukot ei naurata enää. Niitä on jo taajamat tulvillaan ihan reaaliajassa.