torstai, 6. tammikuu 2022

Loppu. Osa 3

Pidän sylissäni tuhkauurnaasi, silitän sen pintaa ja vain katselen sitä hellästi, halaan hellästi. Nyt sinä onnistuit, tähän sinä päädyit, sait rauhan ja pääsit pois.

Lopuksi sinun koko pääsi hävisi huoneen nurkkaan, sitä halusitkin, poistaa kaiken sen mikä oli ja tapahtui ja mikä eniten riivasi, myös kaiken hyvän, joka ei kuitenkaan tilejä tasannut. Sydämesi jäi paikoilleen ja niin pitikin koska se sinulla olikin aina siellä missä piti, jos piti. Ei tullut yhtään kertaa, ettenkö olisi sitä saanut kokea, joka ikinen kerta se uskollinen sydän oli minua varten kun sitä tarvitsin ja niin myös minun sinua varten. Ei siitä numeroa tehty, se oli jokin kosminen, sanaton sopimus. Ei tekojasi romantisoitu, niitä vain ei ollut olemassa meidän välillämme. Musta huumori kukki kaikessa rumuudessaan mutta kuka sanoo, että kaiken pitäisi olla niin kaunista ja kilttiä?

Joskus tuntui oudolta tulla vankilaan vierailulle kun ovi toisensa jälkeen sulkeutui takanani ennen kuin päästiin näkemään. Siitä jo tajusin miltä sinusta voi lusimassa tuntua. Varmaan ihan vangilta. Sinulle oli ihan samantekevää koko tuomio, teko oli täysin harkittu ja siitä vain seurasi rangaistus. Vankilavierailuista luulisi, että ne olisi jotenkin ankeita mutta monesti mietimme, että poistetaanko meidän paikalta kun nauramme kuin järjettömät.

Joskus elämä tulee täyteen ennen sen luonnollista mittaa ja olkoon niin. Varmasti sivulliset tietäisivät tästäkin parhaiten ja koulutus ja selitys alkaisi vaan mehän tiesimme, sinä ja minä, mitä seurasi siitä jos näitä opastavia ääniä kuunteli. Esimerkiksi tämä siitä voi seurata. Ääntä ja puhetta riittää ilman tekoja, vastuuta ei kukaan koe mistään mutta paljon tiedetään mitä toisen pitäisi ja mitä ei ainakaan. Monesti nämä henkilöt itse kokevat olevansa empaattisia ja ihmisrakkaita. Varmasti niinkin. Monesti hyväntahtoinen puhe ja neuvo on ilman korvia, mistä todella on kysymys. Tarkoittaako sanamme samaa ja puhummeko ylipäätään samasta asiasta.

Lupasin sirotella tuhkasi sovittuun paikkaan. Jonain päivänä minun tuhkani liittyy sinun tuhkiisi. Sitten me vain leijailemme.

Jos jumala olet olemassa, ota ystäväni luoksesi ja pidä hänet lempeässä paikassa. Jos kyseessä onkin piru, laittaisitko ystäväni pliis toimistohommiin, ettei hänen enää tarvitsisi lapioida kuumia hiiliä kaiken tämän jälkeen? Tai jos ei ole mitään, saisi vain olla jossain, olla vain, vihdoinkin.

lauantai, 11. joulukuu 2021

Eräs terapiakokemus osa 2

”Mä lähetän sulle tän äänipostina koska mä en voin nyt sattuneesta syystä mitään sähköpostia kirjoittaa. Olen nyt sairaalassa, vetelin kummatkin ranteet auki ja kädet on nyt kipsissä.

Mietin pitkään että tapan itseni että olen onnekas, etten saanut koskaan lapsia. Perhettä mulla ei koskaan ollutkaan niin ei tarvitse ketään muutakaan ajatella. Sua mä kyllä ajattelen mutta sä tunnet mut niin hyvin, että ymmärrät kyllä miksi halusin viimein täältä pois. Tällä kertaa en siinä onnistunut mutta seuraavan kerran ei ole epäselvää.

Paljon muistoja tulvii nyt mieleen. Muistan sen lempeän meidän rapun pikkumummon, joka antoi mulle salaa leipää kun tajusi, ettei mua kotona kukaan ruoki. Jos olisin mutsille ja faijalle jäänyt niistä leivistä kiinni, olisi turpiin tullut vielä pahemmin. Pidin leipiä patjan alla ja söin niitä salaa kun mulkut nukkui tai hässi yhdessä ja erikseen. Se mummo oli ainoa joka minusta silloin välitti.

Siinä vaiheessa kun jouduin sairaalaan aliravitsemuksen takia, sain vähän apua mutta ei mikään lopulta muuttunut. Jouduin kestämään vanhempien orgiat ja siihen osallistuneiden lääppimiset, jatkuvat hakkaamiset ja halventamiset. Hakkaamisen ja raiskaamisen kesti kyllä mutta se henkinen alentaminen oli pahinta. Sitten kun meni kuppi nurin ja olin riittävän iso, vedin kumpaakin niin huolella pataan, että jouduin siitä syytteeseen. Se syyte oli parasta mitä tiesin, harmitti vaan etten tappanut niitä. Nautin siitä niiden mätkimisestä. Miten voi veren näkeminen tuottaa niin suurta nautintoa? Se niitten ulina, uiuiuiui, kuolkaa siat saatana!

Jo silloin mä päätin jättää väliin perheen perustamiset ja muut perinteiset kuviot ja astuin siihen maailmaan, jonka parhaiten osasin. Väkivalta, nopea reagointi, kylmyys. Ei tietysti pelkästään, tulihan siinä välillä tunteiltuakin ja hetken koettua jotain hyvää ja kaunistakin mutta olin jo niin vaurioitunut, ettei se pitkään kestänyt.

Mä kyllä yritin ja kuvittelin saavani apua ja ohjausta, tiedät mun terapiakokeilut. Vaan rajansa kaikella, joskus todella ihmettelen miten pimeitä tyyppejä hakeutuu tuonne mielenterveyspuolelle auttajaksi vaikka niiden kuuluis olla suljetulla aika monen. Niin ku se lekuri, joka selitti mulle mun impulsiivisuudesta ja siitä miten tärkeää on hallita elämäänsä, että otappa näitä lääkkeitä niin kaikki muuttuu kun turtuu. Sanoi lekuri, joka harrasti ryhmäseksiä pitkin kyliä. Sen koko kuvionhan mä sulle silloin kerroin juurta jaksain etkä meinannut uskoa. Vieläkin naurattaa se meidän hysteerinen Ei voi olla totta -räkätys. Voi olla ja on.

Kaikkea muuta mun ei tartte sulle selittääkään, sä tiedät kaiken jo. Oot mun ainoa tosifrendi ollut hyvin pitkään ja hiffaat, että kun mä tästä sairaalasängystä pääsen ylös, en tänne enää toista kertaa tule. Osaan nyt hoitaa homman seuraavan kerran paremmin ja onnistun. Jos ei ehditä nähdä niin kiitos kaikesta. Me tehtiin hyvä matka yhdessä ja oli ilo olla sun frendi. Oli tosin vähän outoa keinua luottamuksen kehdossa mustan huumorin kukkiessa.

Vaan se mikä on ihmisessä liian rikki, harvoin korjaantuu. Mä oon rikki ja tässä tää oli. Hoitaja tuli just ja ottaa nyt tän luurin. Palataan.”

sunnuntai, 14. marraskuu 2021

Eräs terapiakokemus osa 1

 

"Jäin sitä taas pohtimaan kun erään edellisen terapeutin mielestä oli hyväksi rikkoa minut jonkin mystisen syyn takia. Että se olisi minulle välttämätöntä. Ensinnäkin on ihme, että olen enää näinkään ehjä kaiken kokemani jälkeen enkä ihan ymmärrä outoa asennetta, että minun edelleen pitäisi kantaa vastuu kaikenmaailman kusipäistä, jotka ovat koko elämäni ajan yrittäneet huolehtia siitä, että minulla olisi paha olo, vihaisin itseäni ja tekisin jotain niin tyhmää, että voisivat sitten ylimielisesti todeta: mitä mä sanoin.

Olisiko kenties ollut parempi vahvistaa minua aidosti, antaa minun pohtia huonoja kokemuksia tyyliin: näin EI sinua kohdella, sinun pitää reagoida siihen AINA. Mutta että ei pidä reagoida turpaan vetämällä tai kovettamalla itseäsi vaan ottamaan tilasi haltuun ja poistumaan paikalta ja poistamaan tällaiset henkilöt elämästäsi vaikka he kuinka tekemiään katuisivat. Että olisi neuvottu omanarvontunnon tunnistamista. Tai jotain. Aina olen toki tiennyt järkähtämättä olevani tavallista parempi tyyppi vaikka olenkin vain mies, hahhah. Mulla on arvot kohdallaan, tunnen vastuuta kaikesta tekemästäni, olen mielelläni ankara itselleni koska tiedän sen olevan hyväksi. Ankara hyvällä tavalla: älä tyydy paskaan ja pyri parempaan. Vaan siinä kaikki elämän aikana vähän sekoittuu ja vaikka kuinka tietää, että pitää pitää puolensa, asiat sumenee tiettyyn pisteeseen asti josta ei ole enää sitte paluuta. Miksi minun pitää terapiassa vielä sitten kaiken lisäksi rankaista itseäni, rikkoutua, tuntea itsestäni ja kokemastani vastuuta, siitä millainen olen. Minusta tällainen ei ole mitään muuta kuin sitä kuuluisaa koulukiusaamista. Pistetään terapiassa entisestään rikkinäisempi ihminen nurkkaan, hymyillään ilkeästi ja vakuutellaan, että rikkominen on minulle hyväksi, että minun pitää se käsittää ja että jatketaan sitä vielä. Et ole vielä tarpeeksi alistettu ja kiltti.

 
Projisointia siinä on tietysti paljon minun osaltani. Se kaikki nimittäin kuvastaa hyvin äitisuhdettani ja millaista hänen kanssaan oli. En vain tajua miksi minun pitäisi projisoida mitään koska projisoinnissa piilee psykoosin siemen, projisointi ei ole totta, se on vertauskuvaa. Minulle on aina ollut tärkeää puhua asioista niiden oikeilla nimillä, ei mennä leikkeihin mukaan eikä sietää manipulointia. Jos terapeutti kuvittelee, että minä voitan jotain pitämällä häntä äitinäni tai vaikka hevosenani, on terapeutin älykkyys hyvin alhaista tasoa. Ensinnäkään tämä tyyppi ei ole silloin oikeasti tutustunut minuun ja ajatteluuni. Minä taas olen sen asiantuntija, koko minun tapani ajatella, kokea ja reagoida on oudon luonteeni lisäksi elämäni tarinan tulosta. Se olen Minä. Se urhea pikkupoika, joka on taistellut vauvasta asti aivan turhaa taistelua ja kun viimein luuli saavansa avun, sama jatkui. En ole mitenkään vihainen, en tunne yhtään mitään. Tiedostan vain, että olen pienestä asti osannut lukea ihmisiä erittäin kirkkaasti ja suurin osa ihmisistä on hyvin polleita itsensä suhteen tuntematta todella itseään. Sanoisinpa jopa niin, että juuri heidän pitäisi rikkoa itsensä, tehdä se minkä luulevat olevan minulle hyväksi. Itse asiassa he itse projisoivat itseään minuun. Voin vakuuttaa, että olen säälimättä aina rikkonut itsestäni sen mikä on vahingollista mutta en tuhoa tekemällä vaan järkeä käyttäen vaikka kipeää on tehnyt. Olen opetellut ihan jokaisesta kriisistä kaiken mahdollisen ja ihmisistä myös. Nyt tajusin tämän kirkkaasti. Esimerkiksi tämän terapeutin tulisi rikkoa itsensä eikä ohjeistaa sitä muille. Hän on sen tarpeessa. Henkisesti laiska, oikotien kulkija. Ei ole oikein varaa neuvoa muita.
 
Nyt myös tajuan miksi olen aina toivonut löytäväni apua väkivallan ja aggression ymmärtämiseen juuri joltain eheytyneeltä vankilakundimurhaajaterapeutilta. Tämä on varmasti rikkonut itsensä ja hänet on rikottu niin monta kertaa, että kun hän alkaa auttamaan apua tarvitsevaa, hän hyvin syvällisesti ymmärtää mitä tarkoittaa itsensä rikkominen ja mihin se voi johtaa, että hän ei suin surminkaan suosittelisi tai pyrkisi siihen tieten tahtoen, rikkomaan toisen psyykeä. Siitähän siinä on kysymys, psyyken rikkomisesta. Sen vuoksi hän ehkä kuuntelisi aivan eri tavalla eikä ihan varmasti nuijisi henkisesti vaan ohjaisi sille tielle, jonka hän itse kävi muuttuessaan ja kaikesta oppineena muutti suuntaa ja alkoi ohjaamaan muita jos he tätä tarvitsivat. Ainakin toivon näin. Enpä luota.
 
Olen lukenut paljon ihmisten terapiakokemuksista tällä viikolla ja jostain syystä tämä sama teema toistuu, toistuu, toistuu ihmisten kokemuksissa. Ymmärrän hyvin, että kokemus voi tulla itsensä sisältä mutta en ymmärrä miten terapeutti reagoi asiaan näille ihmisille. Jokin on pielessä Suomen maassa tässäkin asiassa. 
 
Tämä on tuurinkauppaa. Jos olisin tiennyt mihin itseni pistin silloin kun aloitin, olisin jättänyt väliin. En ole ihan varma onko normaalia yhtäkkiä melkein käydä ihmisen päälle ostarilla kun olen sekoamistilassa terapiaistunnon jälkeen. Sellaisessa tilassa en ole ollut ikinä muulloin kun silloin kun olen joutunut mies miestä vastaan kovassa paikassa. Onneksi oli älliä päässä silloin sen verran vielä, etten vetässyt turpaan vaan tajusin, että kolme vuotta terapiaa on ollut vähän huonompi juttu, että psyyke taitaakin olla vielä huonommassa kuosissa kuin aloittaessa. Ehjää kohti olisi pitänyt pyrkiä mutta pahemmaksi vain meni. Yritin kyllä mutta pitää yksin jatkaa niin menee paremmin kun ei tule sieluun puukkoa."

maanantai, 16. elokuu 2021

Kirvesmies ja mittanauha

"Kun nuorena miehenä aloitin rakennushommat, minua opetti vanhempi etelä-pohjalainen kirvesmies. Ensimmäisenä päivänä hän näytti minulle mittanauhan, jossa olin kohdalla 18 cm. Hän oli kohdalla 58 cm. Sitten hän näytti 80 cm kohtaa ja totesi, että tuskin hän näille mitoille pääsee ja sentit sen kun hupenee. Olin siinä vähän että höpöhöpö ja hehhehe. Ei nuoren miehen mieleen ulottunut elämän filosofiat kun oli kiire puuhailla kaikenlaista ja edessä oli ikuinen nuoruus ja mitäköhän kivaa elämä vielä tarjoaakaan...

Sitten tuli elettyä samaan kohtaan mittanauhaa, 58 cm. Vaan niin se tuli aika minullekin kun todella ymmärsin, että ammattimies opetti silloin vähän muutakin kuin rakentamista. Jos aikoinaan olisi ymmärrystä ollut himpun verran enemmän, olisin tehnyt monta asiaa toisin ja ollut ehkä fiksumpi. Tuppaa vaan olemaan niin, että älli kasvaa iän myötä - jos kasvaa. Kyllä vanhan kirvesmiehen juttelu silti mieleen jäi ja monesti tullut elämän varrella muisteltua.

Mittanauhassa tulee kaikille kohta, jossa se loppuu. Niin se vaan hupsahti minullakin ja olen kiitollinen, että sain oppini entisajan kunnon ammattilaiselta. Sen avulla kaikki alkoi ja töitä on tehty tähän päivään asti."

tiistai, 10. elokuu 2021

Hyvästi rakas!

Meidän on aika nyt alkaa sanoa hyvästi, hän sanoo hiljaiseen tapaansa. Puristan puhelinta kädessäni ja tunnen miten suru hyökyy.
Nytkö se on varmaa? kysyn ja itku jo tuli. Itkemme yhdessä. Ei paljon puhuta, kaikki sanotaan siinä nyyhkyttämällä, ei tarvitse sanoja. Kerronko tytöille vai haluatko itse?
Mie sanon itte.

Puhelu päättyy sitten. Kaikki vuosikymmenien asiat olivat siinä läsnä, hyvät ja huonot, läpikäytyinä. Sopu, rakkaus, hyväksyntä jäljellä.

Alan käymään lapsenlapsen kanssa useammin vaarin luona vaikka matka on pitkä mutta se on niin tärkeä tehdä, että sitä ei jätetä väliin.

Liikuttavaa katsoa miten vaarin ja pojan välit vain lähenevät matka matkalta. Poika oppii tunturin, maisemat, kylän. Hän alkaa ymmärtää, on jo sopivan ikäinen. Hän istuu koko ajan vaarin vieressä, selittää tietokonepeliään innoissaan ja vaari hymyilee hiljaa hyvin onnellisena. Vaarin kainaloon. Siinä on paras olla. Poika hymyilee minulle, mummolle, sieltä, hihittelee. Vaari on onnellinen.

Tiesin, että tämä matka on viimeinen. Yllätämme vaarin, hän ei tiedä, että tulemme. On viimeinen isänpäivä, viimeinen vaarinpäivä. Hyssyttelen poikaa, että ei huudella mitään vasta kuin ovella, että vaari ihmettelee. Juu! Hysss! Sitten ovelta poika huutaa: vaari, mä tulin! ja vaari tuijottaa silmät suurina yrittäen ymmärtää, että poika on todella siinä. Poika juoksee suoraan vaarin kainaloon niin, että vaari heikkona melkein kaatuu sohvalle kyljelleen. Sieltä kuuluu kummankin hihitystä. Poika heti alkaa selittää asioitaan innoissaan ja näkee miten tärkeää hänelle on olla siinä, tuttu paikka, hänen ihmisensä lähellä.

Vierailu oli haikean kaunis. Mies ei enää tämän jälkeen näkisi poikaa, poika ei vaariaan mutta päätimme iloita jäljellä olevasta ajasta. Vaari taputtelee pojan päätä ja jallittaa jutuillaan, nauravat. Vaari pahoittelee ja sanoo: mie en nyt sitten voinut sinua kalalle viiä ja opettaa niitä hommia ja porohommatkin jäi nyt. Poika hymyilee, ei ihan ymmärrä vielä mistä on kysymys.

Viimeinen ilta. Mies on aivan heikkona. Naapuri tulee käymään, kysyy miten menee. Huonosti, mies vastaa. Hän yrittää istua sohvalla ja taistella unta vastaan. Silmät menevät kiinni silti ja mies vajoaa uneen. Hän ei silti halua vielä lähteä. Ei vielä. Sinnittelee vielä, avaa silmät.

Viimeinen yö. Hän on vaipunut jo ikuisen unen kynnykselle. Hengitys on hyvin raskas ja siitä kuulee, ettei enää mene kauan. Tyttäret silittävät isänsä kättä ja hiuksia, pyyhkivät kyyneliään, puhuvat kauniisti tälle vielä kun iskä hengittää, ehkä hän kuulee. He jättävät viimeisiä hyvästejä sydän pakahtumaisillaan. Isän sisaret ovat kaikki myös läsnä mutta ovat etäämmällä, jotta tyttäret saavat olla isänsä tykönä. Lempeät sanat soljuvat. Sitten iskä lähtee ikuiseen uneen. Kiitos iskä kaikesta.

Minun tehtäväni oli kertoa pojalle, että nyt vaari sitten lähti tuonne tähdelle, osoitan tähteä. Myöhemmin poika selittää, että vaari on kuussa ja vaari on ihan väsynyt ja vilkuttaa sieltä.

Hyvästi rakas. Lähdit taivaallisille palkisille, vapaa sielu. Tunturissa tuulen kanssa, yläilmoissa leijuen.