maanantai, 16. elokuu 2021

Kirvesmies ja mittanauha

"Kun nuorena miehenä aloitin rakennushommat, minua opetti vanhempi etelä-pohjalainen kirvesmies. Ensimmäisenä päivänä hän näytti minulle mittanauhan, jossa olin kohdalla 18 cm. Hän oli kohdalla 58 cm. Sitten hän näytti 80 cm kohtaa ja totesi, että tuskin hän näille mitoille pääsee ja sentit sen kun hupenee. Olin siinä vähän että höpöhöpö ja hehhehe. Ei nuoren miehen mieleen ulottunut elämän filosofiat kun oli kiire puuhailla kaikenlaista ja edessä oli ikuinen nuoruus ja mitäköhän kivaa elämä vielä tarjoaakaan...

Sitten tuli elettyä samaan kohtaan mittanauhaa, 58 cm. Vaan niin se tuli aika minullekin kun todella ymmärsin, että ammattimies opetti silloin vähän muutakin kuin rakentamista. Jos aikoinaan olisi ymmärrystä ollut himpun verran enemmän, olisin tehnyt monta asiaa toisin ja ollut ehkä fiksumpi. Tuppaa vaan olemaan niin, että älli kasvaa iän myötä - jos kasvaa. Kyllä vanhan kirvesmiehen juttelu silti mieleen jäi ja monesti tullut elämän varrella muisteltua.

Mittanauhassa tulee kaikille kohta, jossa se loppuu. Niin se vaan hupsahti minullakin ja olen kiitollinen, että sain oppini entisajan kunnon ammattilaiselta. Sen avulla kaikki alkoi ja töitä on tehty tähän päivään asti."

tiistai, 10. elokuu 2021

Hyvästi rakas!

Meidän on aika nyt alkaa sanoa hyvästi, hän sanoo hiljaiseen tapaansa. Puristan puhelinta kädessäni ja tunnen miten suru hyökyy.
Nytkö se on varmaa? kysyn ja itku jo tuli. Itkemme yhdessä. Ei paljon puhuta, kaikki sanotaan siinä nyyhkyttämällä, ei tarvitse sanoja. Kerronko tytöille vai haluatko itse?
Mie sanon itte.

Puhelu päättyy sitten. Kaikki vuosikymmenien asiat olivat siinä läsnä, hyvät ja huonot, läpikäytyinä. Sopu, rakkaus, hyväksyntä jäljellä.

Alan käymään lapsenlapsen kanssa useammin vaarin luona vaikka matka on pitkä mutta se on niin tärkeä tehdä, että sitä ei jätetä väliin.

Liikuttavaa katsoa miten vaarin ja pojan välit vain lähenevät matka matkalta. Poika oppii tunturin, maisemat, kylän. Hän alkaa ymmärtää, on jo sopivan ikäinen. Hän istuu koko ajan vaarin vieressä, selittää tietokonepeliään innoissaan ja vaari hymyilee hiljaa hyvin onnellisena. Vaarin kainaloon. Siinä on paras olla. Poika hymyilee minulle, mummolle, sieltä, hihittelee. Vaari on onnellinen.

Tiesin, että tämä matka on viimeinen. Yllätämme vaarin, hän ei tiedä, että tulemme. On viimeinen isänpäivä, viimeinen vaarinpäivä. Hyssyttelen poikaa, että ei huudella mitään vasta kuin ovella, että vaari ihmettelee. Juu! Hysss! Sitten ovelta poika huutaa: vaari, mä tulin! ja vaari tuijottaa silmät suurina yrittäen ymmärtää, että poika on todella siinä. Poika juoksee suoraan vaarin kainaloon niin, että vaari heikkona melkein kaatuu sohvalle kyljelleen. Sieltä kuuluu kummankin hihitystä. Poika heti alkaa selittää asioitaan innoissaan ja näkee miten tärkeää hänelle on olla siinä, tuttu paikka, hänen ihmisensä lähellä.

Vierailu oli haikean kaunis. Mies ei enää tämän jälkeen näkisi poikaa, poika ei vaariaan mutta päätimme iloita jäljellä olevasta ajasta. Vaari taputtelee pojan päätä ja jallittaa jutuillaan, nauravat. Vaari pahoittelee ja sanoo: mie en nyt sitten voinut sinua kalalle viiä ja opettaa niitä hommia ja porohommatkin jäi nyt. Poika hymyilee, ei ihan ymmärrä vielä mistä on kysymys.

Viimeinen ilta. Mies on aivan heikkona. Naapuri tulee käymään, kysyy miten menee. Huonosti, mies vastaa. Hän yrittää istua sohvalla ja taistella unta vastaan. Silmät menevät kiinni silti ja mies vajoaa uneen. Hän ei silti halua vielä lähteä. Ei vielä. Sinnittelee vielä, avaa silmät.

Viimeinen yö. Hän on vaipunut jo ikuisen unen kynnykselle. Hengitys on hyvin raskas ja siitä kuulee, ettei enää mene kauan. Tyttäret silittävät isänsä kättä ja hiuksia, pyyhkivät kyyneliään, puhuvat kauniisti tälle vielä kun iskä hengittää, ehkä hän kuulee. He jättävät viimeisiä hyvästejä sydän pakahtumaisillaan. Isän sisaret ovat kaikki myös läsnä mutta ovat etäämmällä, jotta tyttäret saavat olla isänsä tykönä. Lempeät sanat soljuvat. Sitten iskä lähtee ikuiseen uneen. Kiitos iskä kaikesta.

Minun tehtäväni oli kertoa pojalle, että nyt vaari sitten lähti tuonne tähdelle, osoitan tähteä. Myöhemmin poika selittää, että vaari on kuussa ja vaari on ihan väsynyt ja vilkuttaa sieltä.

Hyvästi rakas. Lähdit taivaallisille palkisille, vapaa sielu. Tunturissa tuulen kanssa, yläilmoissa leijuen.

 

 

perjantai, 6. elokuu 2021

Wilhelm 1896-1918

Työmiehen poika, Wilhelm, syntyi isänsä ensimmäisessä avioliitossa. Pojan äiti kuoli sydänhalvaukseen 1901, jolloin Wilhelm oli vasta viisi vuotias.

Pojan kohtalo on koskettanut minua lujasti. Kun katson hänen silmiään vankilassa otetussa valokuvassa, tunenn suurta haikeutta. En tiennyt hänestä syntymäajan lisäksi paljon muuta ennen kuin aloin tutkia digiarkistosta vanhoja lehtiä, joista löysin uutisen, jossa kerrotaan, että Wilhelm on tuomittu vankilaan varastettuaan isältään. Isä oli ilmoittanut poliisille ja niin 15-vuotias Wilhelmiä vietiin.

Poliisilaitoksen Etsivän osastolla tehtiin selvitys tapahtuneesta ja Wihelmiä kuulusteltiin. Asiakirjassas kerrotaan pojan tausta, oman äidin varhainen kuolema sekä uuden äidin tuleminen perheeseen kolmatta vuotta sitten ennen varkautta. Kerrottiin myös, että Wilhelm oli käynyt kaksi vuotta kansakoulua ja osasi lukea sekä kirjoittaa mutta että oli sinä syksynä lopettanut kansakoulun ja alkanut varastella. Syytä sellaiseen pahaan elämään ei Wilhelm osannut tarkemmin selittää ja kuulustelija itse arvioi, että ehkä vanhempien poikien yllytys on osaksi tähän vaikuttanut.

Sitten tulee raastuvanoikeuden dokumentti, jossa kerrotaan, että täkäläisen poliisilaitoksen etsivältä osastolta on saapunut raportti. Siinä oli tehty päätös, että koska Wilhelm on vapaaehtoisesti myöntänyt syyllisyytensä, tulee näpistys toteennäytetyksi ja Wilhelm on laitettava kasvatuslaitokseen. Pojan ystävä selvisi vähemmällä koska anastettu omaisuus oli saatu takaisin ja pojan isä oli luvannut kurittaa poikaansa. Wilhelm lähtee yksin kasvatuslaitoksen ja tuo toinen pääsi pälkähästä.

Asiat etenivät siten, että joulukuussa lähetetään lääninvankilan tirehtöörille kirje ja Wilhelm sen mukana. Kirjeessä pyydetään tirehtööriä välittömästi huolehtimaan siitä, että Wilhelm lähetetään kasvatuslaitokseen ja samat asiakirjat lähtevät myös sinne laitokseen.

Niinpä Wilhelm sitten joutuu kasvatuslaitokseen 12.12.1907 ja pääsee sieltä vasta 1914. Hän oppii puusepän ammatin ja myöhemmin tekeekin niitä töitä sekä on myös sahalla töissä sekä hätäaputöissä, joita annettiin todella köyhille. Hän saa sittemmin asua tovin kotonaan mutta joutui hoidettavaksi kunnallissairaalaan silmätaudin vuoksi, luki koulukodin päivitetyissä tiedoissa vuonna 1915. Koulukodeissa oli tapana seurata niiden asukkaiden myöhempiä vaiheita.

Wilhelmillä oli kasvatuslaitoksessa säästörahakirja, joka kertoo pojan rahaliikenteen. Siellä on mainintoja että myös kotoa on saatu rahaa esim. 30 mk ja varmaan jostain työstä saanut korvauksia kuten "telineestä 2 mk" ja "yliopettajalta 1 mk". Velkaa kirjassa näytti olevan 9 mk 45 penniä. Säästökirjassa on myös Wilhelmin allekirjoitus. Lähtiessään Wilhelm sai rahaa 8 mk 10 penniä.

Papereissa kerrottiin myös, että lopulta Wilhelm ei asukaan kotonaan ja että 55-vuotias isänsä on sahalla töissä ja että tämä oli kivulloinen ja kertonut, että "särkee". Isä joi ja tupakoi. Kerrottiin myös, että äitipuoli oli kaksi vuotta toiminut äitinä ja että edellinen äiti oli kuollut 11 vuotta sitten. Äitipuolen terveydestä kerrotaan sen olleen huono, rintatautia on sekä paljon sairastellut. Mainitaan myös, että edellisestä avioliitosta miehellä oli kolme lasta ja että isä on töissä pärehöylällä sahalla. Wilhelm itse kuvailee papereissa miten toiset houkutteli, lurjusteli kadulla varkaissa toisten kanssa ja kertoo ystäviensä nimiä.

Papereissa mainitaan, että perheen kaksi lasta on kuollut keuhkotautiin. Ruumiiliseksi tilaksi mainitaan "tavallista kokoa, ravintotila ei ole kiitettävä. Ihon väri kalpeahko, hengitys- ja verenkiertoelimet terveet, näkö hyvä, kuulo vähän viallinen sekä kaulalla ja ohimoissa rauhasia":

Kasvatuslaitoksesta Wihelm joutuu menemään keskusvankilaan puoleksi vuodeksi. Hän oli varastanut isältään piirongin laatikosta mm. duble-kellon. Isänsä vaati pojalleen rangaistusta ilmoitettuaan poliisille. Poika myönsi kaiken ja kertoi, että oli myynyt kaiken varastamansa tavaran. 

Kasvatuslaitoksen papapereista sain tiedon, että poika oli 167.5 cm pitkä ja painoi noin 61 kg. Iholtaan hän oli kellertävä. Poika oli valitellut vankilassa unettomuutta ja pääsi sitten lääkäriin. Siellä vielä oli kertonut, että silmiin sattui ja oli lähtenyt puutöistäkin sen takia pois, oli saanut vaivaan silmävettä. Kasvot olivat pienehköt ja otsa matala papereiden mukaan. Hiukset ruskeat, nenä suora ja silmät siniset. Vasemmalla puolella kaulassa oli pitkä kaksihaarainen puukon arpi. Vasemmalla puolella selässä arpi.

Wilhelm kertoo myös, ettei tiedä äitinsä nimeä, koska oli tämän kuollessa niin pieni. Hänellä oli neljä veljeä, joista kaksi on pientä. Paperissa mainitaan myös, että Wilhelmillä on huono puku mutta kelpaa. Töissä hän kertoo olleensa 10 vanhasta kasvatuslaitoksen maatöissä, 17-vuotiaasta puutöissä ja sekatöissä. Hän toivoisi vapautuessaan pääsevänsä puutöihin.

Wilhelm taas kuvailee, ettei osaa kertoa rikoksensa syytä, sanoi vain, että: "En tiedä kuinka se päähän pöksähti ja tuli tehtyä". Toisesta rikoksesta kerrotaan, että se oli tapahtunut erään räätälin asunnolla, jossa oli kalossia korjaamassa ja näki, että piirongin laatikko oli auki ja Wilhelm varasti kultaduble-kellonperät ja villapaidan. Wilhelm tunnustaa rikoksen täysin ja haluaa vapauduttuaan palata kotipaikkaansa. Hän toivoo voivansa kirjoitella omaistensa kanssa ja toivoo, että haluavat käydä häntä katsomassa.

Wilhelm oli kirjoittanut vankilasta yhden kirjeen 16.1.1916, jossa kirjoittaa veljelleen oloistaan ja lupaa lähteä merille jos sota loppuu ja olla siellä koko ikänsä. Herman-veljeltä tulee kirje 5.2.1916, jossa kertoo, että on syntynyt tyttö ja veli valittaa kallista aikaa. Terveisiä lähetti.

Wilhelmin veli oli mukana aktiivisesti punaisten toiminnassa 1917-1918 ja luultavasti hän suositteli Wilhelmille liittymistä kaartiin koska ei juuri muuten ollut muuta keinoa saada ruokaa, rahaa eikä vaatteita. Niinpä Wilhelm liittyi punaisiin ja loputta päätyi Tammisaaren vankileirille, jossa kuoli juhannuksena 1918. Luulin ensin, että Wilhelm oli kuollut tuhansien muiden tavoin kulkutauteihin tai nälkään mutta löysin dokumenteista maininnan, että eräs kenkäkauppias Kolehmainen oli halunnut kostaa heidän välisensä riidan ja kertonut valkoisille, että Wilhelm oli ollut tappamassa valkoisia. Siitä johtuen oli Wilhelm teloitettu. Toivottavasti tämä kenkäkauppias kärisee helvetissä tälläkin hetkellä (tämä on siis täysin puolueeton sukututkijan mielipide).

Pojalla oli lyhyt, kova elämä. Ei ollut perheen tukea, ei ruokaa, ei koulutusta. Tämä eli kaduilla ja yritti pärjätä itsekseen. Ei tästä oikein voi perhettäkään syyttää. Pitää asiaa ajatella suhteessa aikaan, jolloin ajatusmaailma oli ihan toista kuin tänään. Köyhien elämä oli niin kovaa, ettei sitä voi tänä päivänä edes kuvitella. Isänsä aika kului töissä, joista ei paljon maksettu, ei ollut aikaa lasten hoitoon eikä kasvatukseen eikä siihen aikaan sellaisia käsitteitä edes tunnettu. Silloin vain elettiin ja yritettiin pärjätä kuka mitenkin taisi. Lapset eivät olleet lapsia asian nykymerkityksessä köyhien elinoloissa, heidän piti ruveta töihin ja kasvaa pikaisesti aikuiseksi.

Wilhelm ei ollut mikään valehtelija. Hän tunnusti rehellisesti kummatkin rikoksensa, jonka teki lapsena, maksoi siitä kovan hinnan ja todellakin vastasi teostaan seitsemän vuoden rangaistuksen muodossa. Kovin rangaistus tuli teloituksen kautta hänelle 21-vuotiaana.

tiistai, 3. elokuu 2021

YouTubesta true crimea ja vähän muutakin

Tuli katsottua maratonina YouTubesta muutamakin true crime -sarja. Siinä katsoessa huomasin, että kaikki niiden rikokset tapahtuvat melkein samaan tapaan, jopa niin, että olisin epäillyt sarjamurhaajaa murhien tekijäksi.Klausuuli: Tarkastelen lähinnä vain ohjelmaformaattia, en naura uhreille enkä millekään muulle vakavalle.

Jakso alkaa aina sillä, että jossain paikassa ei ikinä tapahdu mitään rikoksia mutta taas murhattiin joku. Ihmiset antavat kalpeina lausuntoja siitä, miten ikinä ei tapahtunut mitään tälläistä ja aina on pidetty ovet auki kodeissa yötäpäivää.

Uhrista kerrotaan, että tämä oli mitä ihanin ihminen ja kun hän tuli huoneeseen, se valaistui tämän hymystä ja henkilön hyvyydestä. Hän auttoi aina köyhiä ja vanhuksia ja kaikki rakastivat tätä henkilöä. Uhri nyt tietysti saattoi myydä vähän huumeita ja hakata vihollisiaan ja kerran hän poltti paikallisen bensa-aseman kun vähän hikeentyi mutta perheelleen hän oli täydellisen hyvä. Heitä hän kohteli väkivaltaisesti vain hyvin harvoin ja vain ääritapauksissa.

Sitten murhaaja löytyy, joka kuvaillaan pahuuden keskittymäksi, sairaaksi yksilöksi, joka ansaitsee mahdollisimman pitkän tuomion. Murhaaja itse on hyvin järkyttynyt oikeudenkäynnissä siitä, että hänet tuomitaan. Hän ei voi ymmärtää, että kalterit kohta kolisee, että missä on oikeus ja kohtuus! Että pyysihän hän anteeksi uhrin omaisilta ja kaikki tekee virheitä! Kukapa meistä ei olisi paloitellut ruumista jätesäkkiin ja vienyt autiomaahan!

Mielenkiintoisia ovat myös YouTubessa julkaistut kuulustelut. Ne voivat kestää kolmekin tuntia mutta pitävät otteessaan koska muutaman jakson jälkeen alkaa ymmärtää hyvin mihin kuulustelija pyrkii ja varsinkin miten pääsee tunnustukseen asti, jos pääsee.

Ensin kun kuulusteluja katsoin, ihmettelin miksi kuulustelijat puhuvat aivan puuta heinää, suorastaan sekavia, ihan turhia juttuja, oikein räpättivät. Sitten onnittelin itseäni kun havaitsin, että sillä saa hyvin sekoitettua epäillyn keksimään valmiin tarinan.

Tästä innostuin katselemaan Behavior panelin ohjelmia, jossa neljä maailman tunnetuinta valheenpaljastajamiestä arvioivat erilaisia esiintymisiä pelkästään sen mukaan mitä elekieli, ilmeet ja puhe kertoo. He eivät ota kantaa onko kukaan syyllinen tai syytön vaan tulkitsevat pelkästään mitä näkevät.
Aivan älyttömän kiehtovaa on ollut siinä samalla oppia miten tarkkaan on tutkittu joka ikinen kasvon lihaskin tieteen nimissä. En esimerkiksi tiennyt, että kun ihminen on jäämässä valheesta kiinni, dopamiinit ja serotoniinit sekoavat vatsassa asti ja ihmistä voi silloin välittömästi närästää ja röyhtäyttää. Mielenkiintoista oli nähdä kadonneitten ihmisten läheisten vetoomuksia mediassa. Nämä Behavior panelin miehet tunnistivat valehtelijat heti ja kas vaan! Myöhemmin nämä tunnistetut jäivät kiinni siitä, että olivat kadonneen murhanneet. He käyttäytyivät ja puhuivat samaan tyyliin johdonmukaisesti joka eri tapauksessa. Viattomat tunnisti heti.

Yksi lempiohjelmia YouTubessa on Odins Men. Mies tarkastelee nykyajan ilmiöitä kuten Tiktokia, Karen-videoita, kaikenlaisia klippejä mitä medioista löytyy. Tämä reagoija itse on entinen marine-sotilas ja hyvin maanläheinen tyyppi, elämää kokenut vanhempi mies, mutta häntä kiinnostaa uusi maailma ja sen aatteet vaikka välillä ällistellenkin. Siinä kyllä itsekin huomaa, että on pudonnut kelkasta jo aikoja sitten kun ei vaan ymmärrä missä nykyisin mennään. Tärkeintä onkin vilpitön pyrkimys ymmärtää vaikka vähän naurattaisikin.

YouTube on loputon aarreaitta. Kiva välillä vähän testata omiakin ennakkoluuloja ja tutkia myös sitä mikä ei kohtaa omaa ajatusmaailmaa.

maanantai, 29. maaliskuu 2021

Erityislasten mummo keskusteli ystävänsä kanssa

- Mä en millään meinaa jaksaa olla vammaisten lasten mummo. Mulla ei ole mitään keinoja eikä voimia enää tähän kaikkeen! Mä rakastan niitä lapsia yli kaiken, anna niille kaikkeni ja sydämeni pohjasta annankin mutta olen niin väsynyt, etten enää tiedä miten jaksan!

- Hei, sä olet superihminen, ei tuollaista taakkaa anneta jos ei toinen jaksa, siksi se on annettu sulle, sä oot niin voimakas.

- En ole superihminen enkä halunnut tällaista taakkaa. Olisin vaan halunnut elää viimeinkin rauhassa kaiken jälkeen mutta sitten oli ryhdyttävä toimintaterapeutiksi, psykologiksi, fysioterapeutiksi, jonglööriksi, miksi vain. Mä en ole vahva, meillä ei vaan ole vaihtoehtoja, on jaksettava.

- Sun lapsenlapset on yhtä arvokkaita kuin normaalitkin, muista se.

- Sen minä muistankin ihan joka päivä ja joka hetki. Se vaan ei auta kun muut eivät ajattele samalla lailla, huoli vaan lisääntyy miten tuo pieni ihminen jaksaa kaiken paskan mitä on tulossa. Syrjiminen, alistaminen, ei osaa puolustautua, joutuu vaan kestämään

- Ei voi koskaan tietää miten asiat etenee, lapsi saattaa ihan hyvin kehittyä yhtäkkiä ja kaikki on paremmin.

- Miten niin? Kehitysvamma on kehitysvamma, ei siinä toivo paljon auta. On pysyttävä faktoissa ja todellisuudessa eikä turha toiveikkuus tuo kuin lisää pettymyksiä.

- Et sä voi olla noin toivoton, ei sun psyyke kauaa kestä jos sun asenne on tollanen!

- Mun asenne? Tiedätkö miten raskasta on katsoa oman tyttären toivottomuutta päivästä toiseen, katsoa lasten ponnisteluja yksinkertaisimpienkin asioiden oppimiseen, lapsetkin väsyy ihan niin kuin äitinsäkin joka on jatkuvasti uupumuksen rajamailla.

- Ei ole sun asia huolehtia tyttäresi hyvinvoinnista ja lapsista pitää huolta sen lisäksi myös terapeutit ja muut. On tyttäresi omalla vastuulla huolehtia jaksamisestaan, ei sun.

- Vai niin, yksinkö pitäisi tyttö jättää ja mitä jos palvelut vähenee kun kunnalta rahat loppuu? Nykyisinkin lapsien oma hoitaja hoitaa puolta päiväkodin muitakin lapsia, ei jää hyödyt meidän lapsille vaikka oma hoitaja oli heille saatu kunnon kädenväännön jälkeen.

- Ainakaan lapset ei ole eristetty mihinkään vammaisryhmään vaan on integroitu normaalien kanssa. Mieti miten paljon se hyödyttää varsinkin muita lapsia, jotka tottuu vammaisiin.

- Sekö on meidän lasten tehtävä? Opettaa muita lapsia sietämään itseään vaikka lapsen aika menee ihan normaalien asioiden opettelussa, vaippojakin käyttää vielä? Yritä siinä sitten oppia kirjoittamaan, lukemaan, laskemaan kun kunta säästää eikä yhtäkkiä saakaan avustajaa!

- Mutta jos lapsi olisi vammaisryhmässä niin ei tulisi integraatiota

- Mitähän integraatio tarkoittaa? Heitetäänkö lapsi sinne kivakoulun pyörteisiin, jossa lässyttämällä ja silmät ummistamalla hoidetaan kiusaamistapaukset? Ymmärrätkö, että lapsia jo nyt tönitään, kaadetaan takaraivo edellä maahan ja nimitellään?

- Toi sun asenne on hirveän ikävä, sä et osaa oikein luottaa etkä ymmärrä, että kaikki tekee parhaansa ihan varmasti.

- Mä olen niin vihainen enkä tiedä edes oikein miksi. Ehkä mä olen tähän astisen elämäni aikana vaan tottunut siihen, että hyvää on turha odottaa. Että mun pienet lapsenlapset joutuvt puhumattomana kestämään kaikkea hirveää, he ovat niin kultaisia lapsia, etten voi ahdistumatta ajatella…Olen miettinyt, että opetan niille katutaitoja mitä itse aikoinaan tarvitsin.

- Siis sä oot ihan sairas! Mitä jos lapsi vaikka tappaa sitten jonkun ja selviää, että mummo opetti? Mitä silloin sanot?

- Mitä ihmettä sä vaahtoat siinä?

- Etkö sä vieläkään ymmärrä, että sun pitää ajatella positiivisesti tai ihmiset väsyy suhun, kai sä ymmärrät, että ei toi ole normaalia toi sun valitus ja ajattelu ja sitten vielä, että väkivaltaiseksi aiot opettaa lapsenlapsesi! Mieti nyt vähän!

- Anteeksi mitä?

- No mä sanon suoraan, että sun kanssa ei oikein jaksa olla yhteydessä enää. Sä et kuuntele muiden ajatuksia, sä oot kauhean itseesi keskittynyt, ennen kaikkea sä et ymmärrä ja vielä kerran kuuntele! Mulle alkaa jo riittää tää, sori vaan. Tuntuu kuin seinille puhuisi!

- Vai alkaa sulle riittämään? Kuvailit juuri miltä minusta tuntuu, on tuntunut jo vuosia! Mutta sä lähdet siitä kotiisi omien niin sanottujen normaaleiden lastenlastesi luo, lepäät illalla, elät tavallista elämääsi. Mä palaan tuonne samaan, kaksneljäseitsämän ja kolmekuuskytviis päälle. Olen varma siitä, että jos edes yksi ihminen kuulisi mitä kerron eikä vain kuuntelisi, mulla helpottaisi hieman. Olkoon. En rasita enempää sinua, mä pärjään kyllä. Toivotan oikein hyvää jatkoa sulle ja perheellesi.