Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


keskiviikko, 3. kesäkuu 2020

Milloin on mun vuoro?

- Nyt ei ole hyvä fiilis. En tiedä milloin tulee mun vuoro. Aina kun pitäisi olla, pitää jaksaa muidenkin puolesta. Alkaa tuntua, ettei ole enää suuntavaisto eikä horisontti synkassa. Väsyttää.

- Mites nyt noin? Onko jotain erityistä tapahtunut?

- No ei. Se on vähän sitä osastoa, että aikansa jaksaa kuulla olevansa supertyyppi, sellainen, jolle  on annettu taakka koska se jaksaa sen kantaa. Että on jotenkin erityinen kun joutuu kärsimään, että se on jotenkin kunnia ihmiselle. Eikä siinä mitään, kyllä mä oon tähän asti jaksanutkin ihmeen hyvin mutta nyt en ihan, en tällä hetkellä.

- Kerro lisää.

- No mä oon tossa jo pidemmän aikaa yrittänyt kumppania tsempata, sillä on paha masennus. Siinä sitten sivussa hoidan yksin kolme lasta, yritän hoitaa työni, kodin. Ei ole vaihtoehtoa, toisen vanhemmistahan pitää jaksaa kun toinen ei jaksa. Hyväksyn sen täysin ja toimin sen mukaan. Mutta nyt mua väsyttää todella. Yritin saada tukea niin sain hienoja tsemppiviestejä ja huudahduksia, että jos joku, niin sinä, pärjäät. Ja sitten kertovat omia huoliaan, ihan kuin alleviivatakseen, että kyllä meillä muillakin on raskasta. Tullut jotenkin surullinen fiilis.

- Mitä sä olisit toivonut?

- Että saisin vaan kertoa miltä tuntuu. Se olisi ehkä keventänyt taakkaa ja olisi helpompi hengittää. Mutta ehkä se on niin, että kun olen mies, ei pitäisi tuntua tältä. Että eihän miehet mitään heikkoja ole eihän niillä ole edes mitään tunne-elämää tai sitten se toinen tyyli, että kyllä kuules nainen on raskaimman taakan saanut aina kantaa, että älä siinä valita, että nytpä tiedät sinäkin mitä se on. Jotenkin toivoo, että kohdattais ihmisinä.

- Mä oon nyt kuulustellut sua lähinnä tässä mutta jos et tykkää kyttyrää, mä haluaisin kysyä, että mitä sä haluaisit mutta en kysy koska eihän me sellaisia pohdita eihän.

- Ei varmasti pohdita. Siksi en sulle tule koskaan kertomaan, että haaveilen valkoisesta pumpulihuoneesta, jossa olisi viileä raikas ilma, hienoinen tuuli. Olisi pehmeä pumpulipeti, jossa maata, se heiluisi hiljaa. Ei kuuluisi mitään, olisi täydellinen lepo.

- Kuulostaa paremmalta kuin hullujenhuoneen pehmustettu osasto.

- Todellakin. Vaan sinne joudun jos en nyt keksi mitä tehdä tähän oloon. Vieraita naisia en ala katsella, vaimoani en petä enkä jätä. Yritän löytää jonkun muun tien.

- Hieno homma. Istutaan useammin alas ja jutellaan. Mulla ei ollut aavistustakaan, että sulla on tollanen tilanne. Kyllä me jotain keksitään. Ystävät on sitä varten myös.

- Kiitti. Arvostan tätä. Tää on oikeestaan aika hienoa, en ees tajunnut, että minäkin voin rauhassa kertoa asioitani.

- Tottakai voit. Olenhan minäkin vuodattanut vaikka mitä sulle enkä edes ole tajunnut kysyä miten siellä toisessa päässä menee. Vaan tästä tulee muutos.

- Niin tulee. Ei epäilystäkään. 

torstai, 14. toukokuu 2020

Pertti näki valon ja muutti elämänsä

Olipa kerran poika nimeltä Pertti. Hänelle kerrottiin, ettei hänen kannattaisi tuntea olevansa poika, koska se väistämättä johtaisi myöhemmin siihen, että hänestä tulisi mies ja vähän sen jälkeen setämies. Jo se, että olisi mies olisi lähes yhtä paha asia kuin miehen myöhäisvaihe eli setämies. Ongelma oli siinä, että miehet ovat hirveitä, empaattiseen ajatteluun kykenemättömiä juntteja, hyvin toksismaskuliinisia ja aivan varmasti naisia alistavia tunnevammaisia persuja. Setämies-vaihe on kaikkein pahin, siihen liittyy myös väistämättä setäahdistus. Silloin mies ei osaa kuin tuntea kaikkivoipaa, monesti huonosti piilotettua naishalveksuntaa. Setämiehet ovat siitä ikäviä olentoja, että he luulevat olevansa oikeutettuja mielipiteisiinsä ja että heillä olisi oikeus elää omaa elämäänsä. Setämiehet tulee alistaa, heille pitää tuhahdella, hymähdellä ja kokonaisvaltaisesti väheksyä.

 

Pertti ahdistui tästä valtavasti. Hän oli jo jonkun aikaa tuntenut olevansa ihan tavallinen miehenalku ja hän oli haaveillut metsästysaseesta ja hirviporukkaan liittymisestä. Hänet valistettiin heti. Ei, Pertti, ei. Tuo kaikki on aivan väärin. Teet elämäsi virheen. Niinpä Pertti sitten päätti ottaa järjenvalon vastaan ja muuttaa elämänsä ainoaan oikeaan suuntaan.

 

Pertti muutti nimensä ensin Olloksi mutta se muistutti liikaa miesnimeä Olli, joten hän muuttikin nimensä Lallaksi koska siinä oli vivahdus naisnimeä Laila, joka aiheuttaisi juuri sopivan epämukavuuden tunteen persuissa mutta oikeissa piireissä  se aiheutti valtavan halausryöpyn, johon tulisi kaikessa pyrkiä. Olisi tärkeä tuntea paljon ja helliä kaikkia ihmisiä, pyrkiä hyväksi ihmiseksi.

 

Lalla vaihtoi kaikki vaatteensa pinkinvärisiksi. Ei siksi, että väri olisi feminiininen koska sellaista ei ole vaan siksi, että pinkki käy kaikille eikä väreillä ole merkitystä. Hän tosin sittemmin muutti vaatevärinsä mustaksi koska pinkkiväri oli loukannut hänen ystävänsä tunteita. Musta on sitä hyvä väri, että siinä on kaikki värit yhdessä. 

 

Alkuun Lalla puhui kaikkien kanssa kaikesta mutta ajan kuluessa hän huomasi miten kovasti eri ihmiset pahoittivat mielensä ja ahdistuivat niin, että hän alkoi olla enemmän hiljaa. Hänen oli myös lopetettava lihansyönti koska ystäväpiiri aina oksensi kauhuissaan hänen ruokansa päälle. Lalla alkoi syödä soijaa ja avokadoja ja chiansiemeniä. Hän oli kyllä kuullut, että ne tuodaan toiselta puolelta maapalloa lentokoneella ja sikäläisillä alkuperäiskansoilla oli ruoat loppuneet kun ne rahdattiin muualle. Lalla kuitenkin ajatteli, että eihän se hänen ruokansa niin paljon ilmastonmuutokseen vaikuta ja kyllä alkuperäiskansat keksivät jotain muuta ruokaa varmasti. Ei oikein voi eettisten syiden takia alkaa liikaa antamaan periksi esimerkiksi syömällä lähiruokaa koska maanviljelijät ja varsinkin lihan- ja maidontuottajat ovat aivan perkeleestä. Heitä Lalla ei aikonut tukea millään tavalla koska nämä ovat pahimipia saastuttajia ja ilmastonmuutoksen syyllisiä koska heidän lehmänsä pierevät niin paljon. Hän oli kyllä miettinyt syvällisesti myös muita kulutustottumuksiaan ja lopettanut turhan ostamisen mutta viimeisimmät puhelin-ja läppärimallit hän aikoisi hankkia aina koska on digiaika. Myöskään banaaneista hän ei luopuisi.

 

Lalla oli myös oppinut, että ne, joita ennen kutsuttiin naissukupuoleksi, ovat parempaa väkeä. Näillä kun on joku erityinen hyvyyden keskittymä, miten sen nyt sanoisi, ikiaikainen viisaus. He ovat tasavertaisia kaikkien muidenkin olentojen kanssa ja varsinkin mainoksissa tämä näytetään ”voimaantunut nainen” -tyylillä. Siinä naisen näköinen olento kävelee leuka pystyssä sivuilleen katsomatta napaten jonkun surkean miesoletetun kädestä tämän juoman ja menee ylväästi muista piittaamatta eteenpäin. Lalla ei vielä aivan ymmärtänyt miten tähän suhtautuisi koska hän oli aivan vasta oppinut, ettei ole sukupuolia. Sekin oli vaikeaa ymmärtää, että jos nainen on voimautunut, miten hän on siinä tapauksessa uhri kun lähtee Lähi-itään daesh-joukkoihin uskonsotilaan vaimoksi tai peräti alkaa siellä vaikka vanginvartijaksi ja hakkaa vankeja, että miksi sitten naiset pitäisi sieltä palauttaa kotimaahan manipuloituina uhreina ilman että nämä vastaisivat teoistaan siellä missä teot tekivät. Lalla ymmärsi, ettei kaikkea kannata alkaa liikaa ajatella vaan tärkeämpää on olla hyvä ihminen ja välttää vitsailua, ettei loukkaa ketään

 

Lalla eleli elämäänsä. Maailma on monimutkainen, hän tiesi, mutta voi elää hyvin elämäänsä kunhan vaan halveksii setämiespersuja koska sitten tietää olevansa itse hyvä ihminen ja siitähän elämässä on kyse. 

perjantai, 17. huhtikuu 2020

Kipee

Läheiseni kertomaa. Tarina voi järkyttää lukijaa.

"Nainen kiljuu rapussa: Avatkaa tai mä tapan tän! Avaan oven. Pikkuveljeni seisoo rapussa veitsi kurkulla, veistä pitää nainen, joka haluaa sisälle selvittääkseen kokemansa loukkauksen. Puhumallahan asiat selviää, eikö vaan. Sisään päästyään nainen kävelee olohuoneeseen, iskee tuolissa istuvaa ystävääni puukolla selkään ja lähtee sitten sekavana keittiöön, seisoo nurkassa puukko kädessä. Menen hänen luokseen kämmenet avoinna, lähde kun vielä ehdit, kohta tulee mun broidi ja sitten voi olla sulle myöhäistä. Puukko tulee kaaressa minua kohti, otan terästä kiinni kädellä. Sormi melkein irtoaa, näen jänteitä ja luun. Veri valuu. Kaikki on kuin hidastetussa filmissä. Veljeni tulee, näytän sormea, sanon hänelle shokissa: Tapa se. Veljeni katsoo sormea, katse lasittuu ja hän lähtee naisen luo.

Näen kuinka naisen käsivarsi katkaistaan, kuulen äänen kun luu katkeaa. Puukko saadaan pois. Veli hakkaa naista ja repii hänet hiuksista rappuun. Veli sanoo naiselle kylmällä äänellä: Älä tule tänne enää ikinä. Minun perheeseen et koske enää ikinä.

Nainen huutaa rapussa. Poliisit ja ambulanssi tulevat. Seuraa kuulusteluja ja oikeudenkäynti. Nainen tuomitaan emmekä me pyydä mitään korvauksia vaikka niistä kysytään. Korvaus oli täysimittainen omankädenoikeus, raha oli täysin merkityksetön. Veljeni tuomiota en enää muista ja saiko hän sitä mutta vankilaan hän ei ainakaan joudu, nainen joutuu.

Veljeni jatkaa väkivaltaista elämäänsä mutta monesti vain koska joutui puolustamaan meitä sisaruksia ja siinä sivussa jokaista kaltoinkohdeltua, jotka eivät itse osaa/pysty/voi puolustaa itseään. Hän hioi taitonsa huippuunsa ja pahoinpitelyt olivat automaattivaihteisia, traumoistakin johtuvia, sitä PTSD-osastoa. Näen monia samanlaisia tapahtumia, ympäristöni on sellainen, siellä toimitaan siten. Näin asiat hoidetaan, silmä silmästä. Vaikka meno on raakaa, taustalla on aina äärimmäinen reiluus ja se, että omista teoista vastataan mutta myös muut vastaavat omistaan.

Minulla kestää vuosia oppia ajattelemaan toisin ja tajuamaan, että on toisenlaisiakin tapoja hoitaa asioita. Yhä vieläkin on usein ensimmäinen vaistomainen ajatus, että tuota pitäisi vetää turpaan, vääryys korjataan niin että väärintekijää sattuu ja mieluiten kovasti. Yhä edelleen hieman halveksin lässyttäjiä, kaiken ymmärtäjiä, pidän heitä pelleinä. Joskus on pakko nimittäin vetää turpaan, että selviää hengissä. Lässyttäjät eivät pelastaneet minua aikoinaan vaikka heihin luotin mutta opin selviytymisen lait ihan itse. Tuolla ulkona on piirejä, jotka eivät kunnioita ketään eikä mitään ja lopuksi vetävät säälimättä turpaan tai tappavat. Siitähän voi aina yrittää selvitä laulamalla: Oomme veljiä kaikki mutta luulen, että sitten vasta köniin tuleekin. Ikävä kyllä näin vaan on."

 

torstai, 27. helmikuu 2020

Tukkajumala

Katu-uskottava tukkajumala tepastelee esiintymislavalla rehvakkaasti elehtien. Hänen bändinsä soittaa pää hiessä raskasta rokkia, pitkät tukat heiluvat, tukkajumala laulaa syvältä kurkusta ja nostaa kätensä ylös kuten Jim Morrison, hän roikottaa päätään ja taas nostaa katseen jonnekin. On aika lopettaa keikka. Ylimielinen rock-ilme kasvoilla mies tajuaa suuruutensa kun yleisö huutaa raivokkaasti ihaillen. Rockmies huutaa yleisölle kehoittaen heitä polttamaan pilveä, että näkisivät valon. Yleisöstä päätellen monet ovat jo sen verran poltelleet, että valo on jo sammunut.

Takahuoneessa meno jatkuu. Oluttölkit sihahtelevat, musiikki pauhaa, on aika relata. Tukkajumala kävelee nahkahousuissaan vielä keikan aiheuttamassa hurmoksessa. Bändäri pyörii ympärillä, tarttuu kiinni ja kysyy: Saanksmä olla tänään sun nainen? Se sopii tukkajumalalle, hän heilauttaa päätään, jotta pitkät hiukset pääsevät valumaan katu-uskottavan seksikkäästi selkää pitkin. Hän arvioi bändäriä ensin katseellaan ja kysyy sitten: Kestätkö kuulla kovasta elämästäni, siitä miten olen kaduilla taistellut elämästäni, kokenut tuskaa ja siitä musiikkini tehnyt? Bändäri tuijottaa silmät palaen onneaan uskomatta, hän vakuuttaa kestävänsä mitä tahansa kunhan saa olla idolinsa lähellä.

Tukkajumala vetää bändärin lähelleen ja aloittaa loputtoman yksinpuhelun kertoen itsestään. Miten hänen perheensä oli niin rikki, kaikki oli päin helvettiä, isä joi talot ja omaisuudet ja äiti taisteli turhaan että sai ruokaa kotiin. Tukkajumala kokosi itsensä sirpaleista kun löysi musiikin. Hän purki vaikeasta elämästään aiheutuneen tuskan ensin sävelmään, se oli synkkää ja maagista ja sanat hän sai alitajunnastaan, jossa hänen rankka elämänsä purkautui. Bändäri tuijottaa palvoen tukkajumalaa, haluaa kuulla jokaisen tämän elämänsä sankarin tarinan. Haluutko imeä mun varvasta, kysyy tukkajumala. Bändäri tekee sen mielellään, tämä on suuri kunnia.

Lopulta uupunut tukkajumala horjuu parin päivän päästä kotiin nenä valkoisen jauhon peittämänä. Hän avaa täristen oven. Nyt pitää levätä, illalla on keikka.

Äiti, onks mitään ruokaa? Pentti missä sä olet ollut monta päivää! Me ollaan isän kanssa oltu huolissamme kun meidän piti mennä Emma-tädin synttäreille ja sua odotimme! Pesin sulle paidat ja silitin ja lankkasin kengät! Älä viitti, äiti, mä olen antanut just kaikkeni taiteelle. Nyt mä tarviin ruokaa, pliis, tee mulle lihapullia. No minä teen, mene sillä aikaa isin kanssa juttelemaan, hän haluaa keskustella meidän maatilan myynnistä, että sopiiko se sinulle. Maksoin muuten sun laskut just eilen eli ne on hoidettu. Ai, sanoo tukkajumala ja siirtyy olohuoneeseen. Hänen isänsä istuu nojatuolissa ja lukee sanomalehteä. Tukkajumala rysähtää sohvalle ja raapii kainaloa. No mitä faija asiaa. Minä vain tuota kotitilan myyntiä tässä mietin. Saatais sulle rahasto, että pärjäät kun me äidin kanssa muutetaan Espanjaan. No ette varmana muuta! En minä täällä yksin pärjää! Ette voi olla noin itsekkäitä! Jos mun elämä sitten romahtaa niin saatte syyttää itseänne! Tukkajumala nyyhkyttää ja näyttää järkyttyneeltä. Pitää soittaa bändärille, se ymmärtää mua.

 

 

keskiviikko, 29. tammikuu 2020

Faija lähti taivaaseen

”Teidän kannattaa tulla nyt tänne osastolle katsomaan isäänne, hän taitaa olla nyt loppusuoralla.” Suljin puhelimen ja aloin hitaasti etsimään takkia ja kenkiä. Edessä olisi raskas matka faijan luo. En ehkä enää ikinä näkisi  häntä tämän jälkeen. En vielä pystynyt ymmärtämään, että tämä on nyt lopullista.

 

Faija lepäsi sairaalavuoteessa ja tuijotti minua uskomatta silmiään. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ja viimein kuin pääsin stadiin takaisin, kaduin, että olin ikinä minnekään lähtenytkään. Silitin faijan kaljua ja yritin olla iloinen ja puhelias kuten me aina ennenkin oltiin kun tavattiin. Oli hirveää, ettei faija voinut enää puhua, en voinut kuulla hänen ihanaa, pehmeää ja ilmeikästä ääntään. Faija vaan katseli minua.

 

Istuin faijan vierelle. Vielä osasin olla ihan rauhallinen mutta tunsin jo alkavaa hätää ja surua. Faija nukahteli ja palasi taas siihen. Olin siinä koko päivän. Kudoin sukkia faijalle vaikka tiesin missä hän niitä pian käyttää, taivassukkia. 

 

Muistelin menneitä ja hauskoja tapahtumia, faija selvästi kuunteli ja välillä yritti jotain sanoa mutta ei kuulunut muuta kuin örinää. Silitin faijan kättä, poskea. Sanoin, että arvaas mitä faija, sun nimi on annettu mun lapsenlapselle, poika syntyi viime viikolla. Faijan silmät suureni, hän yritti nousta istumaan sängyssä ja äänähteli. Näytin hänelle vauvan kuvaa, faija tuijotti vauvan kuvaa herkeämättä. Sitten hän taas vajosi taaksepäin ja sulki silmänsä.

 

Lähdin käymään kanttiinissa ja kun tulin takaisin, oli faija siirretty osaston aulaan sänkyineen. Vähän järkytyin siitä enkä ymmärtänyt miksi hänet oli siihen siirretty. Siellä faija kuitenkin tuijotti minua kun tulin siihen. Sitten en enää voinut pidätellä kyyneliä, itkin vain ja tuijotin minun rakasta ukkeliani siinä. Koska ei ollut muutakaan paikkaa meillä, oli minun siinä sanottava faijalle asiani: kiitos faija kaikesta. Olit ihana isä ja rakastan sua ihan hirveästi. Faijan silmistä valui kyyneleet.

 

Vihdoin joku tuli siirtämään faijan toiseen huoneeseen, edellinen oli tarvittu antaa jollekin muulle. Pääsimme vielä hetkeksi olemaan kahdestaan hiljaisuudessa ennen kuin faija sulki viimeisen kerran silmänsä. Kuulin kuinka hengitystä ei enää ollut. Suljin silmäni ja itkin kuin pieni lapsi. Nyt on kumpikin vanhempi poissa. Olen saanut saattaa kummankin pois rajan toiselle puolelle ja sanoa kiitokseni.

 

Muistin laulun, jota faijalle pienenä lauloin: Aja hiljaa isi nyt vain, niin sitten illalla leikitään. Aja hiljaa isi nyt vain, niin mä kiltisti sua odottamaan jään.