torstai, 29. elokuu 2019

Erään drag queenin tarina

Damien oli kokenut, vanhempi drag queen. Päivittäin hän meikkasi itsensä näyttäväksi, puki juhlavat vaatteensa päälleen ja esiintyi joka ilta kuten oli tehnyt jo 30 vuotta. 

 

Hän oli särmikäs, kovan elämän elänyt ihminen. Hän eli likaisessa, sekaisessa asunnossa, joka oli täynnä hänen drag -asujaan, pari isoa peiliä, meikkejä enemmän kuin kellään. Siinä hän istui, peilin edessä meikkaamassa ja kertoi hurjista vuosista kun homoutta sai yhteiskunnan mielestä hävetä ja aivan varmasti piilottaa. Hän kertoi orgioista 70- ja 80-luvulla, repivistä ihmissuhteistaan.

 

Lapsuutensa hän olisi halunnut unohtaa. Jatkuvat selkäsaunat ja nöyryytykset, jotta hänen homoseksuaalisuutensa jotenkin häviäisi. Hänen isänsä teki omasta mielestään parhaansa muuttaakseen poikansa takaisin heteroksi. Eihän sellainen onnistunut koska eihän Damien alunperinkään ollut hetero eikä sellaiseksi tulisi. Hänet heitettiin kodista kadulle 13-vuotiaana ja hän oppi pärjäämään kun vaihtoehtoja ei ollut.

 

Hän myi itseään, asui ystävien luona tai tyhjissä varastotaloissa, missä milloinkin suojaa sai. Hänet hakattiin nuoruusvuosinaan henkihieveriin monta kertaa mutta aikuistuessa hänestä tuli mies, joka ei enää ollut niin vain hakattavissa. Vankilassakin hän oppi yhtä ja toista.

 

Ainoa mikä Damienin sielua kosketti oli drag queenina esiintyminen. Hän tunsi olevansa kaunis ja arvokas ja toteuttavansa sisintä itseään. Ei edes aidsiin sairastuminen lopettanut tätä intohimoa ja niihin aikoihin aids oli sama kuin kuolemantuomio.

 

Vain kerran hän rakastui. Mies sai hänet hulluuden partaalle hyvässä ja pahassa. He rakastivat ja hakkasivat toisiaan, vihasivat ja taas rakastivat. Eräänä päivänä suhde päättyi. Siitä Damien ei suostunut enempää kertomaan. Tämän suhteen jälkeen hän ei enää milloinkaan sitoutunut kehenkään, hän antoi ja otti vain nopeaa seksiä ja paljon.

 

Damien eli suuren rakkautensa jälkeen vielä 17 vuotta ja hän jatkoi loppuun asti drag queenin uraansa. Damien löydettiin kotoaan kuolleena, kukaan ei ollut nähnyt häntä pariin kuukauteen ennen sitä. Kun asuntoa alettiin siivota, löytyi Damienin huoneesta iso laatikko. Laatikossa oli muumioitunut ruumis hyvin käärittynä. Selvisi, että Damienin suuri rakkaus oli ollut laatikossa 17 vuotta. Hämmästys ja järkytys oli suuri, tätä ei olisi kukaan osannut odottaa.

 

keskiviikko, 12. kesäkuu 2019

Itku

”Tänään oli pakko itkeä pari tuntia. En mä yleensä itke mutta nyt viimeinkin sain tunnetulpat pois. Surin koko mennyttä avioliittoani ja kaiken muun siihen päälle. Huomasin miten mua hävetti itkeä, olenhan vahva suominainen, kestän mitä vain. Asennetta vaan niin hyvä tulee.

 

Mutta mä en jaksa just sitä: jaksamista. Aina vaan yritä, yritä, tsemppiä, ei meitä naisia ole paperista tehty, ollaan pärjätty ja pärjätään. Joo, joo. Pärjätään kyllä ei siinä mitään. Huulet viivaksi, heikot nyyhkii.

 

Tuli sellainen ajatus, että käsite ”suominainen” oli ajankohtainen talvi- ja jatkosodan aikoihin kun miehet oli rintamalla ja naiset hoiti kotirintamalla hommat. Silloin ei turhia inisty vaan tehtiin kun oli tehtävä, pärjättiin kun oli pärjättävä. Niillä miehillä oli varmasti pahemmat oltavat. Vaan tuntuu, että se käsite on jäänyt päälle vielä nykyaikanakin. Muistan ikuisesti sen päivän kun räntäsateessa kannoin ostoskasseja ja edessäni meni Minun Mieheni kantamatta yhtään mitään mutta ei myöskään pitänyt minulle ovea auki, joka lämähti edessäni kiinni. Kun pääsin pihalle, seisoi äijä ihailemassa venäläisiä naisia, joista autossa sitten totesi, että on noi venäläiset naiset sitten upeita, että kyllä sunkin pitäisi vähän ajatella ulkomuotoasi. Jo ihan tän meidän suhteenkin takia. Katsoin mykkänä yllättävästä kommentista ja katsoin myös miehen huoletonta naamaa parransänkineen ja kulahtaneita arkivaatteita. Että silleen. Miten tähän on tultu? Miten olen tottunut tähän? Oma syy tietysti. Eihän vastuu ole kuin minulla - suominaisella. Niin kuin kaikki muukin vastuu näemmä.

 

Se oli jotenkin surkea avioliitto lopulta vaikkei se niin alussa tietysti ollut. Silloin me kumpikin näimme vähän vaivaa mutta kun lapset syntyivät, alkoi iänikuinen vääntö kaikesta. Mies kutsui lapsia korvallisiksi perseiksi ja jankkasi heille, että luuletteko että teillä on jotain oikeuksia tässä talossa vain koska olette lapsia. Hänestä se oli hauskaa. Minä mykkänä vieressä kunnes kivahdin ukon hiljaiseksi. Sitten alkoi hyökkäykset minua kohtaan: eukko, kyllä sun pitää sänkyyn tulla muutenkin kuin nukkumaan. Mulla on hirveä kankkunen. Ala tulla. En tullut. Vieraannuimme.

 

Joo, joo. Itsehän alistuin ja kestin, olisi pitänyt jo aikoja sitten tajuta, ettei minun kannata tehdä kahta työtä perheen talouden eteen. Kun selvisi että ukko oli tehnyt montakymmentä tonnia velkaa ties mihin ja minun töissä käymiseni oli ollut täysin turhaa, lähdin lasten kanssa.

 

Suomi on täynnä ihania kunnon miehiä, Suomi on täynnä ihania kunnon naisia. Miten nämä ihmiset kohtaisivat toisensa? Miksi yhteen menevät monesti he, jotka rikkovat toisensa? MItä tapahtuu hyvän alun jälkeen? Pitäisikö ihmisten elellä vain yksin ja tajuta, ettei ihmiset voi sitoutua, olla hyviä toisilleen, mitään. En tiedä enää mitä ajatella.

 

Mies ja nainen tapaavat: enpä tiedä, toi on tuon näköinen. Väärät vaatteet. Jotenkin outo. Eihän sillä ole edes rahaa. Liian tavallinen. Sä olet muuten ihan kiva mutta laihduttaisit vähän niin palataan asiaan. Olet hyvä tyyppi mutta mä en haluakaan sitoutua. Variaatioita on riittävästi. Ihmiset etsivät suhdetta, toivovat hyvää ihmistä. Kun löytyy, haluaakin jotain muuta.

 

Enää minun ei tarvitse olla vahva, ei tarvitse jaksaa enempää kuin jaksan. Saan olla herkkä. Jos minua ei kukaan rakasta sellaisena kuin olen, en minä tarvitse ketään. Jos minua ei kukaan hyväksy sellaisena kuin olen, voin elää yksinkin. Haluan että sydämeni pysyy puhtaana ja sieluni tuntee. Kaiken ei tarvitse olla särötöntä ja siistiä, kunhan on tilaa hengittää.

 

Itkin riittävästi. Vuosikymmeniä säilömäni kyyneleet puhdistivat veneeni purjeet. Purjeveneeni suuntaa nyt aavalle merelle etsimään uutta mannerta. Lähtösatamaan jäi vanha lasti, uutta en ottanut.” 

 

maanantai, 21. tammikuu 2019

Isäni lääkekaappi

”Kiinnitin vanhan lääkekaapin uuden kodin seinään. Se oli minun isäni lääkekaappi. Hän sai sen kerran 50-luvulla  työpaikaltaan joululahjaksi. Isällä ei sille ollut paljon käyttöä koska hän oli aina hyvin terve mutta kyllä siellä Hota-pulverit ja kuumemittari vuosien aikana säilytettiin. 

 

Isä oli samassa työpaikassa 50 vuotta. Hän aloitti siellä nuorena poikana mutta välissä hän oli Syvärillä käynyt sotansa ja sieltä palasi samaan työpaikkaan ja oli siellä töissä eläkeikään asti. Työnantaja, tuo vanha kunnon patruuna, oli sanonut, että hän laskee työvuosiin myös sotavuodet, niitä ei vähennetä ja eläke tulee täytenä kaikille hänen työntekijöilleen. Isä rakasti työtään, kärsi sotamuistoista mutta piti perheestään parhaan mahdollisen huolen. Äitiämme hän rakasti lempeästi elämänsä loppuun asti.

 

Tuli vanhuus. Äiti joutui hoitokotiin, jossa hänet öisin sidottiin sänkyyn. Äiti jyrsi siteet irti hampaillaan yöllä niin, että hampaat halkesivat. Isä joutui katsomaan riutumista ja taistelua pitkään ja hän oli hyvin järkyttynyt vanhuuden kärsimyksistä ja siitä, että millainen hänen vaimonsa loppuelämä oli. Isä tunsi suurta huojennusta kun vaimo pääsi haudan lepoon.

 

Mitä vanhemmaksi isä tuli, sitä enemmän hän mietti miten käy kun siitä vielä vanhenee. Tuli ensimmäinen lääke, verenpainelääke, jonka isä asetteli lääkekaappiinsa. Tuli kipuja, särkyjä, vointi huononi. Sotaveteraanille oli kova paikka menettää itsenäisyytensä ja toimintakykynsä. Hän jo kerran taisteli Suomen itsenäisyydestä mutta nyt hän ei enää jaksa eikä pysty taistella omastaan. Isä alkoi puhua, että hirttää itsensä, jotta välttyy elämänsä lopun kärsimyksistä. Hän haluaa vaimonsa luo.

 

Eräänä päivänä hän soitti meille lapsille puhelun ja sanoi, että nyt hän sen tekee. He saivat puhuttua kaikki asiat selviksi, jokainen tiesi, ettei tapahtuvaa voi estää. Joten oli hyvästien ja kiitosten aika. Kiitos isä kaikesta mitä eteemme teit, olit hyvä isä. Kiitos lapset, oli kunnia olla isänne.

 

Minä sitten toiselta puolelta Suomea soitin poliisille, että käykää katsomassa isääni, hän on varmaan tehnyt itsemurhan ja annoin ohjeen miten taloon pääsee. Poliisit soittivat pian takaisin. He kertoivat, että sotaveteraani oli tiennyt miten asia hoidetaan varmasti loppuun. Verhot olivat ikkunoissa, kaikki mahdolliset ovet lukossa ja solmu oli niin vahva, ettei sitä meinannut saada auki. Nyt oli isä päässyt lepoon.

 

Ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle. Muisto vain ja jokunen tavara. Nyt kun katson isän lääkekaappia, tajuan, että kyllä ihmisestä jää paljon muutakin jäljelle. Isä opetti minulle miten kohdellaan lähimmäisiä hyvin, tekemään työni kunnolla, yrittämään parhaani. Hän opetti myös lopulta myös sen, että ihmisellä on myös oikeus lähteä. Ikävöin isääni edelleen ja ymmärrän täysin hänen ratkaisunsa. Hän eli täyden, hyvän elämän. Vähiten vanha sotaveteraani olisi ansainnut vastoin tahtoaan kitua sairaana loppuun asti.”

keskiviikko, 9. tammikuu 2019

Vanhempi mies tykkää nuoremmista naisista! Järkyttävää!

Viikon verran on ollut hirveä kohu jostain ranskalaisesta miehestä, joka kehtasi tunnustaa tykkäävänsä nuoremmista naisista. 

 

Mitä sitten? Onhan se nyt jokaisen oma henkilökohtainen asia minkälainen ihminen miellyttää? Ketä enää yllättää/järkyttää, että vanhempi mies tuntee vetoa nuorempaan naiseen? Kuinka monet vanhemmat naiset on jätetty kun ukot ovat löytäneet nuoremman? Luulen, että tämä on ihmisen biologiassa tai sitten niin, että vanhempi ihminen on ulkonäöltään vanhempi mutta sielultaan ikuinen parikymppinen.

 

Sitä paitsi ajat ovat muuttuneet. Tuo ei ole enää miesten etuoikeus. Tunnen lukuisia jopa minua vanhempia naisia, jotka seurustelevat kolmekymmentäkin vuotta nuorempien miesten kanssa. On ihan aitoa rakkautta, myös pelkkää seksiä joillakin, ihan samanlaista ihmissuhdekirjoa kuin omankin ikäisten kanssa. On ollut naisia, jotka ovat silmät kiiluen käyneet nuoren miehen haaroväliä puristelemaan. Naisia, jotka vain ovat löytäneet niin lujan yhteyden nuorempaan mieheen, että se on ollut menoa kummallekin. Tunsin naisen, joka oli seksisuhteessa lapsensa koulukaverin kanssa. Mutta tunsin myös miehiä, jotka aidosti rakastivat nuorempia naisiaan ja naiset heitä. 

 

Kyllä minäkin parikymppisenä muistan kun tanssin vanhan miehen kanssa ja hän silmät melkein kyyneleissä sanoi minulle: olet niin nuori, ihosikin on niin nuori. En kokenut sitä mitenkään ällöttävänä vaan tajusin, että voi olla kovakin paikka ymmärtää että kohta kaikki on ohi ja muistaa omaa nuoruuttaan. Nuorena sain myös törkeitä ehdotuksia viisikymppisiltä miehiltä mutta olen hyvä vastaamaan törkeästi takaisin niin olen saanut olla rauhassa lopulta. On minulle tapahtunut pahaakin mutta haavat pitää hoitaa ja pitää yrittää tulla henkisesti vahvaksi ja tehdä kaikkensa ettei toisten ihmisten tarjoama kuona tartu. 

 

Minusta kaikki tämä on pelkästään inhimillistä. Vaan taas tässäkin yllättäen miestä halveksitaan ja arvostellaan kun se nyt tolleen kehtaa ilmaista mielipiteensä. Esimerkiksi minun elämääni kyseisen kirjailijan naismaku ei vaikuta mitenkään. En koe olevani mitenkään loukattu tai häpäisty ikäni vuoksi. Paljon kommentteja oli siitä miten ei voi sekoittaa fyysistä ja oikeaa rakkautta toisiinsa, että on jotenkin väärin jos ei rakasta toisen arvokasta sisintä. Kyllä voi. Ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja rakastaa. Kaikki eivät vain voi enää rakastaa kun toinen rupsahtaa, vanhenee tai jotenkin rumenee. Rumeta voi myös henkisesti. Eikä se toisen tapa ”rakastaa” muutu vaikka häntä siitä tavastaan pilkataan. Henkisiä rakenteita on niin monenlaisia. Olen sen itsekin saanut kokea, olen kuulemma ihan kiva mutta… Eihän meillä olisi rakkaussurujakaan jos kaikki rakastaisivat toistensa kauniita sieluja ja kunnioittaisivat. Lopulta, ikävä kyllä, primitiivisyys puhuu. Elämässäni olen eniten törmännyt tähän puoleen.

 

Pedofiilit on erikseen, siinä kulkee mun raja. Siitä normaalimmat viehtymykset on todellakin jokaisen oma asia. Voi vain toivoa, että kärsimystä ei olisi hirveästi ja jokainen jaksaisi kamppailla ihmissuhteessaan jos tarvetta on. Voi myös lähteä pois. Jos ihminen - mies tai nainen -  jankkaa kumppanilleen miten tämä on jotenkin rupsahtanut/tyhmä/vanhentunut ja siksi vähemmän rakastamisen arvoisen, ihannetapauksessa tämmöinen nillittäjä jätetään yksin nillittäämään ja etsimään sitä oman tasoistaan seuraa. Voi jos olisin tämän itse tajunnut aikoinaan ajoissa. Nyt tajuan ja siksi minusta ranskalainen kirjailija saa olla ihan mitä mieltä tahansa koska hän ei asu minun kodissani. Ei minun tarvitse häntä halveksiakaan. Mitä pahaa on siinä, että kiinnostuu kauneudesta ja nuoruudesta? Tykkäänhän minäkin vanhemmista, suorastaan vanhoista miehistä! 

sunnuntai, 30. joulukuu 2018

Uuden vuoden lupaus tai sen yritys

Milloin viimeksi olet aamulla herännyt kiireettä ilman, että käsi haroo puhelinta, että pitää katsoa mitä on facebookissa tai maailmalla tapahtunut, onko viestejä, onko joku yöllä soittanut? Milloin olet viimeksi herännyt unenpöppörössä, nauttinut siitä olosta, venytellyt, ajatellut kaikkea muuta kuin somea ja siellä pyörivää elämää, herännyt pikkuhiljaa, hiipinyt keittiöön kahvinkeittoon, ottanut vaikka lehden ja siinä lukenut?

 

Mietin tätä ja huomasin, että siitä on niin kauan aikaa, etten edes muista. Ainoa mitä mieleen tulee on se jatkuva vilinä päässä, pitää katsoa onko jotain uuttaa kiinnostavaa, puhelin käteen vähintään kerran tunnissa ja ensimmäiseksi aamulla. En pidä tästä. Ajatukset ovat alvariinsa muualla kuin tässä hetkessä.

 

Olen yrittänyt kaikenlaisia some-lakkoja eikä se ole onnistunut. Ikävä tosiasia on se, että monet harrasteet roikkuvat siellä facebookissa: hapanjuurileipurit, sukututkimus, käsityöt, sotahistorian ryhmät jne. Tällä kertaa pohdin, ettei kannata pitää täyslakkoa vaan yrittää järjellä vähentää turhaa netissä roikkumista. Tällä hetkellä ruutuaika puhelimen mukaan on peräti 3 tuntia 23 minuuttia, joka on kulunut yhteisöpalvelujen merkeissä. Aion kehitellä jonkun sähköjohdon, joka lyö sormille kun on kyylännyt nettiä yli tunnin.

 

Haluanko minä pitää aivot hälytystilassa jatkuvasti? Onko hyvä juttu että kun lapsenlapset tulevat kylään, mummon mieli hiipii typerään puhelimeen kun voi olla läsnä satasella pikkuisten kanssa heilumisessa? Muistan omaa edesmennyttä mummoani, joka ei tiennyt eikä edes olis välittänyt tuon taivaallista mistään appseista eikä härveleistä. Kun halusin häneltä jotain kysyä, hän näytti kaikella olemuksellaan, että olen tässä, kuuntelen, keskustellaan.

 

Enemmän ja enemmän havaitsen sitä poissaolemisen määrää varsinkin lasten läsnäollessa. Useimmat aikuiset naputtelevat milloin mitäkin laitetta ja monesti ahdistuvat kun ”häiritään”. Sitten kun lapsi alkaa oman laitteensa kanssa pelaamaan, samat aikuiset seisovat huolestuneena vieressä ja saattavat sanoa, että nyt olet kyllä ollut liikaa koneella. Sitten taas: mä nyt vaan äkkiä vilkaisen onko jotain...

 

Mikäs siinä, se on nykyaikaa ja hienoa, että lapset oppivat laitteiden sielunelämän jo pienestä. Silti en voi olla surematta kun näen ne kymmenet koululaisten alas taipuneet päät kun tutkitaan kännyköitä kaduilla ja toreilla. Maailma muuttuu, se on selvä enkä puutu muiden elämään.

 

Minä yritän uuden vuoden lupauksena ottaa taas vuosien jälkeen kirjan käteeni. Mieleeni muistui ne loistavat suomalaiset miesnovellistit, joiden monien ihan jokaisen kirjan luin. Sain tutustua miehen sielunelämään ilman some-tyylistä paheksuntaa ja vouhotusta. Ainoastaan öyhöttäjien kirjoja en tule lukemaan, mm. Jari Tervo ja vaimonsa ovat ilman muuta boikotissa. Haluan lukea puhdasta kerrontaa ilman vihjailevaa agendaa, joka saa minut somessa raivoihini. En kestä tekopyhiä tyyppejä ja sellaisia jotka asettuvat muiden yläpuolelle. Itse olen varmasti sellainen mutta yritän oppia siitä pois ja yksi hyvä konsti on vähentää räkättävää some-keskustelun seuraamista esimerkiksi.

 

PIdän tv:n kiinni mahdollisimman paljon. Tarkkailen möykkääkö joku laite koko ajan. Kuuntelen hiljaisuutta ja etsin kadonnutta sieluani. En seuraa Ylen ajankohtaisohjelmia, etten turhaan polta päreitäni enkä kuule yhtään mitään siitä paskasta mikä maailmassa nykyisin(kin) pyörii ja mistä ei saa puhua väärillä sanoilla. Vedän mummoni seinäkellon nakuttamaan, istun tuolissani tekemättä yhtään mitään järkevää. Opettelen taas olemaan läsnä. En kuuntele länkytyskanavia radiosta, ei ole tarvetta nauraa tyhjänpuhujien jutuille. Riittää kun nauttii Kansanradion viisaudesta, jota kuunnellessa aina tajuaa, että hyvä elämä on lopulta aika yksinkertainen juttu ja sitten voi laulaa rääkyvällä äänellä jonkun haikean biisin ja tuntee elävänsä. Ei tarvitse katsoa tutun pariskunnan Onnen Päivityksiä Facebookissa kun varsin hyvin tietää, että ovat ensi vuonna hakemassa viralilista avioeroa. Ei tartte yhtään mitään. Ei pelota hiljaisuus. Ei ole tylsää. Nimittäin olen elämäni varrella huomannut, että jokaisen oma pää on niin mielenkiintoinen, ettei tarvita ulkoa tulevaa ohjausta. Esimerkiksi jouluna eräät huolestuivat kun tein rusinakiisselin riisipuuron oheen, että eihän nyt semmoista saa kun pitää olla luumusta. Juu ei. Tätä minä just tarkoitan. Mennään kaikki taas jonnekin alkuperän äärelle. Sitä minä voi kenellekään selittää miten tuo luumukiisselijuttu liittyy tähän mutta ehkä jotenkin jos oikein tiristää. Ainakin tulee selväksi että jokaisen aivoissa on paljon mielenkiintoisia ajatuskulkuja kun niitä kuuntelee. Sitä minä juuri haluan. En ymmärrä enää mitä haluan sanoa. 

 

Kirja käteen. Puhelin pois enimmäksi aikaa. Ei telkkaria. Ehkä radion avaan silloin tällöin. Kokeilen viikon tätä. Katsotaan selviänkö hengissä vai lyönkö naapuria.