keskiviikko, 20. joulukuu 2017

Ensimmäinen joulu ilman äitiä

Äiti, sinua ei enää ole. En voi halata enää sinua, tuntea sinun harmaita hapsiasi poskeani vasten, äidin omaa tuoksua ei enää ole. Halaan sinun puseroasi, säästin sen, jotta voin katsella ja kosketella sitä. Vain muistot sinusta ovat jäljellä, minun pieni äitini. 

Viime jouluna vielä kannoin sinua kun et voinut enää kävellä. Olit kuin pieni lintu sylissäni, sain sinut nostettua vielä viimeisen kerran saunan lauteille koska sitä niin toivoit. Heitimme hiljaisuudessa löylyä, sitten pesin sinun vähäiset hiuksesi, sain hoivata sinua kun et enää itse jaksanut. Et enää puhunut paljoa, et löytänyt sanoja. Mutta katseesi oli niin lämmin, hymysi oli niin tuttu ja ihana.  Hetki oli hyvin kaunis. Se että sain sinut pestä, oli minulle suuri asia.  

Kysyin sinulta oletko onnellinen. Sanoit vain hiljaa, että en, koska kaikki on niin tyhjää. Teit hyvästejä elämälle ja hyvästelit meitä, sinun perhettäsi. Tiesin, ettei meillä ole enää paljon aikaa, että pian minä menetän sinut. 

Sitten sinä vaan eräänä päivänä olit siinä valkoisessa arkussa. Näytit siltä kuin vain nukkuisit, kaunis äitini. Silitin hiuksiasi vielä viimeisen kerran. Ei ollut mitään väliä minkä ikäisenä siinä itse olin, olin kuin pieni lapsi, itkin ääneen äitini perään. Itkin ääneen: Äiti! Äiti!  

Ensimmäinen joulu ilman äitiä.  

 

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 25. lokakuu 2017

Tuuli Pilvinen

”Aavistelin jo jonkin aikaa, että nyt taitaa ukolla olla vipinää meneillään muualla kuin kotiosoitteessa. Tietokoneella ähki ja yritti onneton peitellä kun tulin paikalle. Kun kyselin mikäs nyt niin maailman huonoimmin valehteleva ukkoni ponnisteli paljon, etten huomaisi valehtelevaa ilmettä: silmät pyöri eri suuntiin, suu jäi auki ja katse pälyili.

 

Antaapa sitten tilanteen kehittyä, ei ollut ensimmäinen kerta mutta tällä kertaa viimeinen. Ei ukkoriepu tiennyt, että minulla oli ihan hyvät taidot kaivella hänen salaisia postejaan ja varsinkin kuviaan. On virhe pitää minua hölmönä.

 

Sitten eräänä päivänä kirjastossa sain tekstiviestin: Katson suhteemme päättyneeksi. Lähden nyt kaupunkiin naisiin, että hänellä on treffit Tuuli Pilvisen kanssa. Sain ihan järkyttävän naurukohtauksen, yritin pidätellä koska kirjastossahan pitäisi olla hiljaa. PIti ihan istua penkille ja teeskennellä yskänkohtausta nenäliinan kanssa.

 

Heti kotona alkoi tulla taskupuheluja mieheni puhelimesta, oli tainnut jäädä puhelin lukitsematta ja kuinka sattuikaan! Puhelin otti minuun yhteyttä. Kuuntelin kuin kuunnelmaa, jos ukko pelaa niin kuunnellaanpa sitten niin ei tarvitse niellä tekosyitä ja valheita tältäkään reissulta kun hän niiltä sitten kuitenkin palasi kotiin.

 

- Pertti, nyt mä lähden naisiin, se odottaa mua tuolla pubissa. Tuuli on varmasti kuuma nainen, siihen malliin se on kirjotellut. Pysäytä auto tähän.

 

Kuulen kahinaa kun ukko menee pubiin. Hän kävelee nähtävästi baaritiskille ja sanoo jollekin naiselle: Oletteko te se, jota etsin? Kuulen naisen huokauksen: Voi kun olisinkin! Mies toivottaa naiselle hyvää illan jatkoa ja menee nähtävästi odottamaan tulevia kuumia treffejä. Puhelu katkeaa.

 

Illalla soi puhelin. Järkyttynyt mies selostaa kuinka oli tietämättään tehnyt treffit jonkun miehen kanssa, joka oli kehunut mieheni profiilia ja rohkaissut tunnustamaan, että olisi hyvä hieman ”kokeilla muutakin kuin naisseuraa”. Että mitä helvettiä! Se olikin mies!

 

Eipä siihen sitten voinut muuta todeta sen minkä naurultani pystyin kuin että vaihtelu varmasti virkistää, anna ukko mennä, elä vaarallisesti ja nauti uusista kokemuksista. Että soitellaan joskus jos siltä tuntuu ja nyt olet vapaa seikkailemaan sielusi kyllyydestä. Että toivotan onnea ja menestystä. 

 

Vaikka puolisot joskus pettävät ja haluavat laukkoa viheriäillä nurmilla, ei sen tarvitse aina merkitä sitä, että petetyn elämä kaatuu. Mikään ei estä sitä, että järjestää oman elämänsä haluamallaan tavalla, aivan niin kuin pettäjäkin. Niin minä tein ja menee hyvin nykyisin. En ottanut reppanaa takaisin, kolmas kerta toden sanoi.”

maanantai, 2. lokakuu 2017

Vauva

Olen äitini kanssa parvekkeella, kesäilta on kauneimmillaan, olin noin kymmenvuotias lapsi silloin. Sitten huomaan, että naapurin parvekkeelta nainen alkaa pudota kohti maata. Kuuluu vain jymähdys, nainen valittaa, sitten hiljenee. Parvekkeella raivoaa mies, vauvan itku kuuluu asunnon sisältä. Tuijotan maassa makaavaa naista, äitini oli jo mennyt hänen luokseen peitto mukanaan ja peittelee naisen ja jää odottamaan ambulanssia ja poliisia, joille oli heti soittanut. Minua ahdistaa vauvan järkyttynyt itku, mies mongertaa edelleen jotain parvekkeella mutta jo hiljemmin. Ambulanssi vie naisen ja poliisin kanssa sovitaan, että vauva haetaan meille kunnes sosiaali-ihmiset tulevat aamulla. En enää muista miten tämä on mahdollista mutta haemme äitini kanssa vauvan. Poliisi pidättelee isää, joka sekopäisenä raivoaa asunnossa.

Haluan hoitaa vauvaa itse. Pieni ihminen on hyvin sylinnälkäinen. Tuntuu, että sydän särkyy kun tiedän, ettei hänen elämänsä ole ollut helppoa alustakaan lähtien. En ole koskaan vaihtanut vauvalle vaippoja mutta selviydyn siitä jotenkin, harsot ja muovipäälliset menevät paikoilleen ja taas otan vauvan syliin. Pidän häntä lähellä koko ajan. En halua antaa sitä ikinä pois. Saan pitää hänet koko yön vierelläni. Vauva nukkuu vain vähän kerrallaan, hyssytän hänen vaunujaan sänkyni vieressä. En uskalla nukkua. Tuntuu, että vauvaa pitää tankata sylillä ja paijaamisella. Aamulla vauva haetaan pois. En tiedä mitä hänelle tapahtui. Hänen äitinsä kuoli ja isänsä hävisi naapurista jonnekin.

Monesti olen vauvan kohtaloa miettinyt, millainen hänestä tuli, miten hänen elämänsä sujui. Silloin myös päätin, että elämäni varrella tapaamiani ihmisiä kohtelen varoen. Muistin näet isäni sanat, että jokainen on joskus ollut jonkun vauva, siitä on jokainen lähtenyt elämään, eikä voi tietää mistä oloista ihminen on tullut, mitä kukakin on elämässään kokenut ja missä kohtaa ihmisen raja tulee vastaan. En halua olla se, joka vie tahallaan ihmisen hänen jaksamisensa rajan sille puolelle, jolta ei ole enää paluuta. Jollekin ihmiselle pieni ystävällinen sana tuntemattomalta ihmiseltä voi olla se ratkaiseva hetki joka vie epätoivon yli ja hän taas jotenkin jaksaa.

perjantai, 29. syyskuu 2017

Sasha

Hän oli kuin SS-upseeri, aivan kuin elävä arjalaisen sotilaan määritelmä: kaksimetrinen, harmaat silmät, vaaleat hiukset. Hän seisoi siinä ryhdikkäänä univormussaan  vieressään toinen sotilas. Olimme leningradilaisessa yökerhossa ja mies oli venäläinen upseeri.

Menin hakemaan häntä tanssimaan, hänen hymynsä ulottui hänen silmiinsä ja hän näytti sormella: da, yksi tanssi, kyllä sopii. Ja niin me tanssimme. Ja tanssimme. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, hän puhui venäjää ja minä suomea ja ontuvaa venäjää, silti keskustelu oli ymmärrettävää. Hän esittäytyi Sashaksi ja toinen sotilas Igoriksi ja pyysivät saada istua pöytääni. Ilahduin ja sanoin tottakai, istukaa olkaa hyvä, pazalusta. Miehet laskivat koppalakkinsa pöydälle ja istuutuivat.

Upseeri ja herrasmies otti tilanteen haltuun: pöytään tilattiin vain ja ainoastaan minua varten suklaata, syötävää ja juomaa. Hän kohteli minua kuin kuningatarta, hän kaatoi minulle shampanskojea, katsoi silmiin. Sasha halusi tietää mistä musiikista pidän. Sitten hän nousi pöydästä ja meni bändin laulajan luo vaihtamaan muutaman sanan. Laulaja sanoi englanniksi: laulan seuraavaksi bluesin ja se on omistettu tuolle kauniille naiselle. Sasha nousi ja pyysi minut tanssimaan kanssaan. Tanssimme elämäni ikimuistoisimman bluesin. Kaikki oli täydellistä.

Jossain vaiheessa pöytäämme asteli mies ja hän puhutteli Sashaa varsin vakavasti. Sasha iski minulle silmää kun mies poistui ja ymmärsin muutamasta sanasta, että oli tullut varoitus. Viereisessä pöydässä oli minun matkaseuraani ja eräs heistä oli suomalainen sotilas. Hän kuiskasi minulle: tiedätkö ollenkaan minkä arvoinen sotilas tuo sinun ystäväsi on ja sanoi sitten miehen sotilasarvon. Enhän minä tiennyt eikä sillä arvolla ollut niin väliä. Sasha oli ihana.

Kun iltamme päättyi, me vilkutimme toisillemme hymyillen. Seuraavana päivänä lähtisin kotiin ja tiesin, etten unohtaisi tätä iltaa ikinä.

Dazvidanja. Otshin harasho. Ruskij druk. Ja ni gavarit paruskij. Kak privet.

tiistai, 19. syyskuu 2017

Kahvia ja tykin jylinää

Juomme kahvia tykkien paukkeessa. Tykistöharjoitukset olivat juuri alkaneet ja tuntui kyllä ihmeelliseltä siinä siviilinä jutella, että miten on viime aikoina mennyt, kun taustalla kuuluu melkoinen jyly. Ystäväni istuu siinä armeijan työpuvussaan, rouhea sotilas, sydän puhdasta kultaa mutta ei kovin hellä luonne noin muuten. Hän puhuu täsmällisen miehekkäästi matalalla äänellään, silmät katsovat tiukkoina viivoina. Pitkästä aikaa nähdään taas koko porukka ja iltaa odotellessa hän käy siinä tervehtimässä mutta sitten sanoo hymyillen lähtevänsä tästä hetkeksi miesten hommiin.

- Olen mies, olen mies, olen mies, kuuluu ovelta, hän on palannut miehisyyden ytimestä. Kaikki nauraa huvittuneina. Mies rakastaa armeijaansa ja hommaansa. Kaikki muut jotka eivät, ovat hänen mielestään homoja. Voi meidän ystävä rakkaamme! Nyt lopettakaa lässytys, tärpättiä pöytään, hän sanoo suu hieman vinossa eli se on hänen versionsa leveästä hymystä mallia isänmaa.

Niin ilta sitten kuluu. Järjettömän hauska armeijan huumori ja tarinat saa kaikki hohottamaan. On jotenkin kotoista se miehisyyden korostus. Iso miesporukka käy läpi taas nuoruutensa Siinain tapahtumat, kaikki mahdolliset perinteiset keskustelut isänmaan vapaudesta, maljat veteraaneille, lotillle ja kotijoukoille. Nuorisoa epäillään paskahousuiksi, lapset kuvaillaan käveleviksi perseiksi. Tätä tavallista tunnevammaisten hölinää, jonka he itsekin auliisti myöntävät. Tunnevamma tekee kuulemma enemmän mieheksi. Promilllet nousee ja ajatukset tulevat siitä johtuen syvämietteisimmiksi. Nostetaan maljoja ystäville, pidetään pieniä puheita, kyynelkin saattaa vierähtää poskelle mutta se pyyhkäistään rajusti pois ja toivotaan sammaltaen, ettei muut luule itkijää homoksi.

Kliseistä kyllä mutta yksi parhaita iltoja ikinä. Nimittäin ne salaiset sävyt kaikkien näiden sotilaiden välillä käydyissä kahdenkeskisissä keskusteluissa. Siinä ei enää uhottu, siinä keskusteli kaksi ihmistä käyden hyvin syvällä, siellä missä ei käydä kuin poikkeusluvalla. Ymmärsi taas enemmän hyvin toisenlaisen ihmisen tapaa ajatella ja käsitellä asioita. Sisintä kyllä näytettiin ja kunhan vaan kukaan ei luullut homoksi, kaikki oli hyvin.