maanantai, 28. toukokuu 2018

Herman 1900-1955

Osa 1

 

Herman syntyi äpäränä. Olot olivat vaikeat ja äiti antoi lapsensa köyhäintalon lastenosastoon. Sieltä Herman haettiin huutolaislapseksi ja kävi niin hyvä onni, että lapseton pari piti pojasta hyvän huolen ja yrittivät opettaa tälle uskoa jumalaan ja kohtelivat hellästi tätä. 

 

Herman oli villi lapsi eikä hän innostunut jumalasta, karkaili ja oli kuriton. Maalasi kaverinsa kanssa kylän ökyherran vastamaalatun talon seiniin tervalla hävyttömyyden ja oppi vihaamaan ahneita ja ilkeitä ihmisluonteita. Lopulta kasvatusvanhemmat eivät enää tienneet mitä tehdä ja laittoivat Hermannin poikien kasvatuslaitokseen.

 

Poika oli kuriton sielläkin. Hän sai vähän väliä karsseria, oli päiväkaupalla kopissa vedellä ja leivällä mutta ei Herman antanut koskaan periksi. Hän vihasi auktoriteetteja eikä halunnut alistua. Taas hän lähti karkuteille, poltti tupakkaa ja oli itsepäinen. Poikakodissa hän kuitenkin oli 16-vuotiaaksi asti ja sain hyvän koulutodistuksen lähtiessään. Herman oli välkky, levoton ja taiteellinen. Hän oli oppinut laitoksessa soittamaan vaskisoittimia ollen siinä hyvinkin lahjakas. Kasvatuslaitoksessa isommat pojat hakkasivat pienempiä ja pakottivat nämä kurittomuuteen. Herman oppi pitämään puolensa ja kovettui.

 

Herman palasi kasvatuskotiinsa, jossa isä oli jo kuollut. Hän yritti siellä vielä elää ja olla mutta levoton veri veti maailmalle. Herman lähti tapaamaan oikeaa äitiään, joka ei halunnut tuntea poikaansa mutta poika oli itsepäinen ja asettui taloksi äitinsä ja tämän uuden miehen luokse. Uusi mies, Juho, oli reilu ja mukava mies ja tämä piti huolta Hermannista kunnes ei enää kyennyt. Köyhyys oli kovaa ja piti ajatella omaa perhettä.

 

Veljessodan tuulet alkoivat jo puhaltaa. Juho oli liittynyt punakaartiin ja ehdotti Hermannillekin, että tämä liittyisi myös. Että siellä saisi palkan ja ruokaa. Herman meni kysymään olisiko siellä työväen soittokunnassa torvensoittajalle hommia. Niitä luvattiin hänelle ja niin Herman iiittyi punakaartiin. Hän ei sinne kuitenkaan lopulta päässyt soittamaan torvia vaan hän joutui rintamalle.

 

Viipurissa Herman ja punakaartilaiset joutuivat valkoisten vangitsemiksi ja alkoi matka kohti Tammisaaren vankileiriä. Matkan aikana Herman huomasi, että oli ihmisä, jotka halusivat hyötyä vangeistakin. Joka ruoan murenta tarjoava ihminen halusi siitä korvauksen ja Herman ihmetteli miten hädässä olevia halutaan riistää. Hän ymmärsi myös, että köyhiä olivat kaikki.

 

Olot Tammisaaressa oli hirmuiset. Herman kertoi, että siellä syötiin kaikki mitä irti saatiin. Oli saatu kiinni kissa ja siitä valmistettiin jonkinlainen ruoka. Jotkut olivat liottaneet kengänpohjia, jotka siihen aikaan olivat nahkaa ja niitä imettiin ja yritettiin jyrsiä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Toverit varastivat toisiltaan, tuli riitoja ja väkivaltaa ja sen lisäksi vielä jotkut vartijat olivat täysiä sadisteja. Jotkut ihmiset yrittivät auttaa vankeja ja toivat aidan taakse jotain syötävää mutta pian vartijat tulivat estämään teon. 

 

Herman oli valehdellut ikänsä nuoremmaksi ja pääsi sen takia pois leiriltä. Hän kävi Tampereella ja näki, että kaupunki oli aivan tuhottu. Herman jatkoi kulkurina jonkin aikaa, pummasi ruokaa ja juomaa. Yritti tehdä satunnaisia hommia ja joutui varastamaankin. Lopulta kotikaupungissaan hän kuuli, että Helsinkiin kannattaa mennä ja sinne hän lähti.

 

Helsingissä hän onnistui liittymään meriväen soittokuntaan. Soittokunta soitti presidentin linnassakin ja joskus kulkueissa kaduilla. Oli keikkoja myös tanssipaikoissa. Sitten Herman päätti, että nyt riittää, lähdetään maailmalle. Jotakin kautta hän ja ystävänsä Holopainen saivat salamatkustajien paikat hiililaivaan. Hiililaivan lämmittäjän veli oli kuollut Tampereen taisteluissa ja halusi auttaa työläispoikia. Niinpä miehet lapioitiin hiilien alle ja laiva lähti. Kun laiva oli tarkastettu, miehet saivat tulla hiilien alta pois välillä. Lämmittäjä vei heille juomaa ja kävi varoittamassa kun piti taas piiloutua.

 

Miehet selvisivät Englantiin asti ja lopulta hortoilivat täysin kielitaidottomina Lontoon katuja. Vaikka he olivat peseytyneet, heidän naamansa loistivat taas mustina, hiilipöly tuli taas ihohuokosista. Karkulaivan lämmittäjä oli neuvonut missä on Lontoon merimieskirkko ja kommellusten jälkeen he sen löysivät.

 

Seikkailu jatkui vielä pitkään. Lisää tarinaa myöhemmin.

 

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Vanhempien henkinen perintö

Nyt tässä iässä monen vanhemmat jo nukkuvat pois. Heidän kuoltuaan ollaan keskusteltu millaisia vanhempia he olivat ja mitä heiltä olisi toivonut. Monet meistä ovat todenneet, että kun ei se äiti tai isä näyttänyt tunteitaan eikä rohkaissut elämän haasteissa, ei saanut tukea. Joskus on pientä itsesääliäkin ollut keskustelussa mukana, mm. minulla.

Kun asiaa alkaa hieman syvemmältä perkaamaan, ei yleensä lopputulos ole pelkkä nolla, synkkä muisto surkeista vanhemmista. Tässä vaiheessa jo monet meistä ovat itse vanhempia ja omat virheensä tehneet ja kestokykynsä mitanneet. Tulee ehkä ymmärrys omiakin vanhempia kohtaan, etteivät he kaikkea tarkoittaneet pahalla mitä joskus tapahtui.

He olivat ehkä sitä sukupolvea, jolloin ei heidän perheessään kummemmin tunteita käsitelty eikä juuri muustakaan syvällisestä puhuttu. Niihin aikoihin pääpaino oli ehkä ahkerassa työnteossa ja siinä, että ylipäänsä pärjättiin. Ajan tapa oli, ettei lapsia lellitty, etteivät ne mene pilalle. Lapsen tahto oli vanhemman hallussa ja luulot otettiin pois. Tämän tapaisia kokemuksia olen eniten kuullut. Olen kuullut myös niistä vanhemmista, jotka tekivät parhaansa nitistääkseen lapsen oman tahdon ja olivat oikeasti julmia ja saattoivat saada siitä jotain nautintoakin.

Monesti ovat keskustelut tulleet siihen lempeään päätelmään kuitenkin, että nämä nykyaikana niin itsestään selvät isot rakkauden osoitukset olivat ennen aikaan sitä, että lapsesta huolehdittiin parhaansa mukaan, että oltiin puhtaita, vaatteet siistit ja osattiin käyttäytyä. Sitä että opetettiin lapselle arjen taitoja, siivousta, ruoanlaittoa. Ns. rakkauden osoitukset olivat pienieleisiä ja nekin voivat paljastua vasta kun vanhemmat ovat poismenneet. Ehkä silloin vasta ymmärtää, että sitähän se sillä tarkoitti. Se ruoan tuputtaminen,

tiistai, 22. toukokuu 2018

Wilhelm 1857 - 1902

Sukututkimusta tehdessäni jumituin yhteen suvun mieheen. Syynä tietysti se, että olin ihan aloittelija enkä oikein vielä tiennyt mistä jatkaa kun jonkun tiedonmurusen löysi. En osaa antaa ikinä periksi kun tutkin jotain ja se ominaisuus todellakin kannatti.

 

Wilhelm syntyi 1857 läkkisepän poikana. Ensin en hänestä mitään tietoa löytänyt ennen kuin aloin tehdä hakuja digitalisoiduissa sanomalehdissä, josta löysin hänen kuolinilmoituksensa. Mitä ihmettä! Kuolinpaikka ulkomailla ja vaimonsa nimi Hannore! Tämäpä mielenkiintoista vaan miten ihmeessä hänet sieltä löydän!

 

Selvisi, että Wilhelm oli merimies, oikeastaan laivakokki sekä tarjoilija. Hän oli jossain vaiheessa saanut Kanadan valtiolta palkinnon urhoollisuudesta kun oli muutaman muun merimiehen kanssa pelastanut lähes mahdottomassa tilanteessa jonkun toisen haaksirikkoutuneen laivan miehistön. Tämän uutisen löysin Suomen lehdestä. Tästä oli hyvä jatkaa kun sain tiedonmurun, että mies käytti silloin nimeä William.

 

Williamelm oli naimissa irlantilaisen Honoran kanssa eli tämän Hannore -nimensä oli väärin kuolinilmoituksessa. Sitten kävin läpi myheritagen, ancestryn, genin, familysearchin ja ihan kaiken ja lopulta selvisi, että pariskunnalla oli myös yksi lapsi. Löysin perheen tiedot 1896 väestölaskennasta mutta 1901 ei Williamia enää löytynyt perheen jäsenenä, vaimo ja lapsi näytti olevan vaimon sukulaisten luona. Ihmettelin minne mies oli mennyt kaksi vuotta ennen kuolemaansa kunnes löysin tiedon, että hän oli kuollut mielisairaalassa.

 

Onnistuin saamaaan Williamin sairauskertomuksen ja lopulta edessäni oli myös Williamin kuva. Tuijotin kovia kokenutta miestä silmiin syvän myötätunnon vallassa.

 

Williamin ja perheen talo on edelleen olemassa samalla kadulla. Siitäkin minulla on kuva. Katselen sitä taloa ja mietin että siellä he ovat elämäänsä eläneet. Ovat ponnistelleet, tehneet parhaansa, että ovat saaneet kelvolliset olot. Kuitenkin kaikki aina loppuu eikä loput monestikaan ole onnellisia.

 

Williamin papereista luin, että hän on yrittänyt vaimonsa kanssa saada lapsia mutta keskenmenoja oli tullut enemmän kuin he osasivat laskea. Vaimo kertoi, että miehensä on niin hyvä mies kuin olla voi, on pitänyt heistä aina hyvän huolen. Olivat hirveän onnellisia, että saivat edes yhden lapsen. Mutta nyt oli järkytys syvä kun William oli saanut jonkun kohtauksen ja sairastunut kai siitä mieleltäänkin. 

 

William on onnekas, sillä kyseinen mielisairaala oli hyvin edistyksellinen. Tutkin asiaa ja selvisi, että siellä oli työterapiaa ja potilaat saivat itse järjestellä osastot mieleisekseen, huonekaluille valita paikat ja maalata seiniä. Potilaina oli monia käsityön taitajia ja mm. kupariseppä oli sinne tehnyt taidokkaita koristeita. Siellä oli myös vaikeita potilaita kuten eräs saksalainen, jota aina himotti purra hoitohenkilöitä nenästä.


Selvisi, että William oli lähtenyt merille jo 17-vuotiaana. Myös sairaalapapereissa mainitaan Williamin osuus haaksirikkoisen laivan miehistön pelastamisessa. Kerrotaan sydäntäsärkeviä asioita Williamin olosta mielisairaalan osastolla, miten hän yhä huolehtii perheestään ja on järkyttynyt kun vaimo ja lapset ovat joutuneet kadulle, mies oli siitä aivan masentunut ja halusi kuolla. William keskustelee paljon myös kuolleitten omaistensa kanssa, näkee näkyjä. Hänelle on tärkeää pitää vaatteet siisteinä ja kaulassa kravattia tai paremminkin kaulaliinasta tehtyä solmuketta, joka hänellä on kuvassakin.

 

Papereissa kerrotaan myös juuri siitä Williamin lapsuuden perheestä, jota aloin tutkimaan. Voin ihan kuulla miten hän kuvaili isäänsä, veljiään ja äitiään. Nekin hahmot tulevat elävämmiksi. Piirtyy kuva mukavasta, toisistaan huolta pitävästä perheestä.

 

William sairastaa kolme vuotta tuolla sairaalassa. Suomessa Williamin isä kuolee helmikuussa sydänhalvaukseen ja Wilhelm itse saman vuoden elokuussa tahollaan. Tytär ja vaimo muuttivat Australiaan sukulaisten kanssa. Honora ei mennyt enää uudestaan naimisiin, tyttärensä meni naimisiin mutta vasta nelikymppisenä. 

 

Taas yksi sukupuun henkilön tarina on selvillä. Olen tyynen onnellinen, että olen näiden ihmisten jälkipolvea. 

 

keskiviikko, 2. toukokuu 2018

Ikäänkuin-tavallaan-niinku -syövästä ja muuta valitusta

 

Oletteko ikään kuin huomanneet miten tavallaan toi puhe niinku on mennyt semmoseks tavallaan täytesanojen ikään kuin lisääntyneeksi käytöksi, jopa siinä määrin että välillä niinku unohtuu tavallaan mistä puhutaan. Kaikki on tavallaan niinku niin epämääräistä, mikään puhe ei sisällä eksaktia mielipidettä kun kaikki vesitetään ikään kuin - tavallaan - niinku -saasteella. 

Leikitään, että studiossa alkaa ohjelma, jossa katsellaan mielenosoitusta, jossa ihmiset ovat todella vihaisia ja tosissaan. Paikalle on pyydetty kaksi toimittajaa kommentoimaan näkemäänsä. Vanhan koulukunnan toimittaja kertoo näkemästään ja kuvailee: Ei jää epäselväksi, että tilanne on hyvin räjähdysherkkä ja ihmiset ovar raivoissaan. He uskovat asiaansa eivätkä anna piiruakaan periksi. Katsokaa, tuolla joku kivitti autoa ja sytytti sen palamaan. Ihmisiä tönitään maahan.

Sitten tulee vuoroon uuden aallon toimittaja: Hei! Nuo ihmisethän on tavallaan raivoissaan tuolla ja ne niinku (epämääräisiä maiskahduksia ja ö-ö-ö sekä siisniinku) marssii asiansa puolesta ikään kuin olisivat ninku vihaisia. Hei! Sössös Hei! Joo. Joo. Siis niinku ihan jäätävä marssi niinku. Kyllä tollanen niinku loukkaa ihmiskuntaa ihan hirveesti, tulee ihan paha mieli. 

Ai että minä rakastin sitä hetkeä kun ääneen tuli vanhan koulun toimittaja, joka puhuu täsmällisesti ja tanakasti, sanoo asiansa selvästi ja kuulostaa vakuuttavalta. Hän sanoo sanat alusta loppuun ilman, että tarvitsee arvata mitä sen verbaalisen kohelluksen tarkoituksena lopulta on. Toimittaja ei myöskään huuda kesken kaiken HEI!. Tarkkailkaapa muuten kuinka moni toimittaja huuta heitä ohjelmassaan.

Koska pääsin näin hyvin valituksen alkuun, pitää vielä hieman nillittää. Kyllä huomaa, että on mummo pudonnut nykyajan kelkasta kun on miltei mahdotonta katsoa Ylen Uutisten somesivuja kun siellä on some-toimittaja somistanut uutiset sydämillä tai hymiöillä ja käyttää tuota uuden aallon toimittajan kieltä. Toisaalta eipä sillä ole väliä, semmoista uutista harvemmin kannattaa edes klikata ja lukea. Yle Areenasta huomasin myös kehotuksen bingettää sarjoja. Sori mä en bingetä ihan periaatteesta koska se kuulostaa kuin olisi jokus sadomasokistikerhon tapaaminen enkä jaksa enää muutenkaan bingettää kuudetta sataa kertaa Neiti Marplea ja muita vakiosarjoja, jotka tulee aina vaan uusintana.

Ai niin ja mä en sitten enää tykkää Ruben Stilleristäkään. Se siellä ohjelmassaan sanoi irtisanoutuneensa suomalaisuudesta, on kuulemma suomalaisuus hänen mielestä tärvelty. Goodbye Ruben, sinne vaan jonoon muiden kansalaisten halveksijoiden perään, Jari Tervo varmaan voimahalaa sua. Tervohan sanoi, että suomalaiset on autisteja vaikka ei kuulemma senkään mielestä saa roduista puhua yleistäviä asioita (se on kuulemma rasismia) kuten että vaikka kaikki arabit on keskiaikaisia barbareja tai että italiaiset mafian kannattajia. Se joka haukkuu, on ite. 

 

 

 

keskiviikko, 20. joulukuu 2017

Ensimmäinen joulu ilman äitiä

Äiti, sinua ei enää ole. En voi halata enää sinua, tuntea sinun harmaita hapsiasi poskeani vasten, äidin omaa tuoksua ei enää ole. Halaan sinun puseroasi, säästin sen, jotta voin katsella ja kosketella sitä. Vain muistot sinusta ovat jäljellä, minun pieni äitini. 

Viime jouluna vielä kannoin sinua kun et voinut enää kävellä. Olit kuin pieni lintu sylissäni, sain sinut nostettua vielä viimeisen kerran saunan lauteille koska sitä niin toivoit. Heitimme hiljaisuudessa löylyä, sitten pesin sinun vähäiset hiuksesi, sain hoivata sinua kun et enää itse jaksanut. Et enää puhunut paljoa, et löytänyt sanoja. Mutta katseesi oli niin lämmin, hymysi oli niin tuttu ja ihana.  Hetki oli hyvin kaunis. Se että sain sinut pestä, oli minulle suuri asia.  

Kysyin sinulta oletko onnellinen. Sanoit vain hiljaa, että en, koska kaikki on niin tyhjää. Teit hyvästejä elämälle ja hyvästelit meitä, sinun perhettäsi. Tiesin, ettei meillä ole enää paljon aikaa, että pian minä menetän sinut. 

Sitten sinä vaan eräänä päivänä olit siinä valkoisessa arkussa. Näytit siltä kuin vain nukkuisit, kaunis äitini. Silitin hiuksiasi vielä viimeisen kerran. Ei ollut mitään väliä minkä ikäisenä siinä itse olin, olin kuin pieni lapsi, itkin ääneen äitini perään. Itkin ääneen: Äiti! Äiti!  

Ensimmäinen joulu ilman äitiä.