lauantai, 20. toukokuu 2017

Iloitsen ulkomaan tv-kanavista. Parhautta!

Olen ollut aina sairaalloisen kiinnostunut brittiohjelmista sekä varsinkin skandinaavisista. Olen pitänyt kiihkeitä puheita niiden puolesta silmät palaen ja kärsinyt kun niitä ei voi nähdä enemmän. Ai ei vai. Sain asian järjestettyä ja nyt on suomalainen tv jäänyt unholaan ja katson lähes pelkästään Ruotsin ja Ison Britannian kanavia.

Sillä aikaa kun me täällä Suomessa saamme nauttia Hercule Poirotin uusintoja nro 64 sekä Neiti Marplen uusintoja nro 674 ja varsinkin järkkyä Viidakkoperhettä, minä katson aivan uusia dekkareita ja muita ohjelmia. Olen kuin astunut eri maailmaan, saan tietoa ja elämyksiä aivan eri tasolla.

Löysin riemastuttavan ruotsalaisen sarjan Fallet, joka on nordic noir -tyylistä mainio parodia. Siihen on lisätty kaikki kliseet mitä ajatella saattaa, saa nauraa hulluna ja jopa jännittää! Ihana, kohtelias englantilainen ja tietysti hörökorvainen etsivä tulee Ruotsiin tutkimaan rikosta ja saa kumppanikseen yksioikoisen ruotsalaisen naisetsivän. Myös aivan loistavat kansallispiirteiden kliseet tulee esiin enkä  olisi uskonut, että Stina Rautelin suomalaisena oikeuslääkärinä saa minut räjähtämään nauruun. Poliisiaseman päällikkö on suloinen nössykkä, haluaa silitellä kaikkea ja tulla toimeen jokaisen kanssa, järjestaa jos minkälaista traumankäsittelyä vaikkei kukaan ole erityisemmin traumatisoitunut. Koko tämä sarja on niin parhautta, että oikein kihisen kun alan uutta jaksoa aina katsoa. Arvaatte varmaan ettei tästä ole enää paluuta iänikuiseen Neiti Marplen uusinnan uusintojen katsontaan...

Aivan sikamaisen jännä trillerimäinen sarja brittein saarilta nimeltä Line of Duty kausi 4, saa hapen loppumaan ja sydämen hakkaamaan kun taas voi katsoa uuden jakson. Se on ihan erityistä tällaiselle ihmiselle, jolla ei ole muuta elämää kuin tv.

Ja ne dokumentit. Voi kiesus! Fallet Kevin oli hyvin järkyttävä kolmiosainen sarja siitä miten kahta pientä, ruotsalaista lasta, 4- ja 7-vuotiaita, kuulusteltiin useita kertoja erään pienen lapsen murhasta epäiltynä. Kyllä tuli hirveä olo kun sai nähdä videoista miten tuota 7-vuotiasta kuulusteltiin ja johdateltiin jopa viisikin tuntia kestävässä kuulustelussa. Uhkailtiin, ettei äiti saa tulla hänen luokseen ellei hän kerro suurinpiirtein olevansa syyllinen. Ei tästä enempää jos se joku päivä tulee Suomessa.

Ihanin dokumentti ikinä oli Nils Aslak Valkeapäästä. En muista milloin viimeksi olen alkanut liikutuksesta itkemään ja ihailemaan jonkun ihmisen sielua. Eräässä kohtaa kerrottiin, että pienelle saamelaistytölle oli äitinsä salaa opettanut joikaamista silloin kun se oli lähinnä kiellettyä ja halveksittua. Nils Aslak oli sitten kuullut tästä tytöstä ja pyysi mukaan kiertueelle joikaamaan muiden kanssa. Tyttö oli palannut joikauskeikoilta kotipaikalleen ja pappi oli tullut paasaamaan pienelle tytölle, että tämä joutuu nyt helvettiin eikä pääse taivaaseen kun oli joikannut. Tyttö kertoi tämän suruissaan Nils Aslakille ja mies oli  kysynyt tytöltä haluaisitko sinä todella mennä taivaaseen, jossa ei saa joikata. Kun tämän siinä dokumentissa näin, tajusin syvällisesti mitä joikaamisen kieltäminen ja häpäisy voi tarkoittaa ja mihin se ihmisessä liittyy. Se on sama kuin katkastaisiin jalat ihmiseltä ja sanoittaisiin, että et sinä niitä tarvitse, kävele käsilläsi. Kyyneleet valuivat silmistäni enkä meinannut millään rauhoittua. Dokumentti oli tehty niin kauniisti ja taiten, etten voinut vähään aikaan mitään muuta katsoa. Muistin myös miten Nils Aslak tuli meidän stadilaiseen kouluun esiintymään ja se hiljaisuus kun kaikki kuuntelivat joikua ihmeissään. 

Ei tarvitse Netflixiä, ei mitään. Saan nyt uutisia, keskusteluja, ohjelmia, viihdettä yllinkyllin. En tiedä miksi suomalainen televisio ei minuun tehoa mutta hyvä niin, olen saanut paljon aikaiseksi kun ei ole juuri tarvinnut telkkaria avata. Oikeastaan kyllä tiedänkin ja olen sitä mieltä, että Suomessa voisi tv-kanavat vähentää viiteen. Joka kanavalla samankaltaista ohjelmaa, viihdettä ja räkätystä. Samalla lailla tehtynä, vähän konseptia vaihdellen mutta sama asia. Aina kun alkaa uusi kausi jossain sarjassa, näytetään 47 edellistä kautta ennen uutta kautta. Miksi?

Esimerkiksi Ruotsissa on pelkkään yleissivistystä lisääviä kanavia. Niillä kanavilla tulee käytyä ihan siitä ilosta, että ei ole sellaista näkynyt Suomessa. Meillähän oli kaksi fantastista kanavaa: FST5 ja Teema, joilla tämänkin olisi voinut toteuttaa mutta ei. Kanavat yhdistettiin eli tieto ja sivistys kutistettiin yhteen kanavaan kun taas läpän heitto ja viihde monistettiin kaikkialle. Ja voisitteko lopettaa sen Uusi Päivä-sarjan pliis. Tehkää sillä rahalla jotain muuta, vaikka kansalaisten oma kanava.

Ja sydämellinen kiitos pakkoruotsista. Rakastan jokaista vuotta, jolloin sain sitä opiskella. Vaikka en ole sitä kieltä paljon tarvinnut puhuessa, olen sitä tarvinnut lukiessa ja asoita seuratessa.

Mutta nyt kyllä virkkuukoukut heiluu eri tahtiin kun saa verrytellä kielitaitoaan ja nähdä maailmaa eri vinkkelistä. Ainoa ongelma on tästä uudesta tv-harrastuksesta seurannut: ruotsalaiset sisustusohjelmat vie järjen, haluan koko ajan tehdä jotain kodilleni ja apinoida heidän ideoitaan koska ne tuntuvat omiltani. Merkillinen ilmiö tv:n katsomisessa nykyisin minulla: ajatustoiminta on lisääntynyt, vireys myöskin. Eiköhän se olisi tv:n tarkoituskin.

 

perjantai, 19. toukokuu 2017

Ukin tuntemattoman isän alkuperän metsästys päättyi

Ukkini syntyi viime vuosisadan alussa ja elämänsä loppuun asti kärsi siitä, että oli äpärä, oäkta barn. Ei hän mitenkään alistunut siihen eikä hävennyt, päinvastoin. Hän koki olevansa tasan yhtä arvokas kuin ns. viralliset lapset muttei ymmärtänyt miksi häntä niin kohdeltiin. Niihin aikoihin oli myös ns. hairahtuneiden naisten leimaaminen hyvin tavallista. Vaan niitä kadonneita miehiä, joita äpärä-lapsen alulle saattamiseen epäilemättä tarvittiin, ei paljon kirkonkirjoissa ole nuhdeltu. Naiset on kyllä hyvinkin perusteellisesti sormellla osoitettu ja paheksuttu. Tänä päivänä tällaisella ei ole enää juurikaan merkitystä mutta silloin oli ja vieläpä me, ukkini jälkeläiset, tunnemme osan siitä tuskasta joka meille perintönä jäi.

Jokunen aika sitten päätimme yrittää dna-testien avulla löytää tämän ukin isän - jos nyt ei suvun, niin ainakin ilmansuunnan mistä tuntematon osa sukuamme on lähtöisin. Olimme vuosikymmeniä kuulleet jatkuvaa väheksyntää isän puoleista sukua kohtaan, että kun ne on semmosia persaukista tavallista kansaa, ettei voi olla edes odotettavissa, että meistä myöhemminkään syntyneistä olisi mihinkään ollut. Että kyllä tämä Meidän Toinen Suku on sitten parraasta piästä, ihan on joku mennyt joskus naimisiinkin kuuluisan säveltäjän kanssa ja ollaan käyty Pietarissakin. Sitä kuunnellessa tuli mieleen, että sen 1700-luvun Pietarin reissun jälkeen ei ole siitä kylästä mihinkään poistuttu eikä avioliittoja solmittu muitten kuin kyläläisten kanssa.

Hammasta purren mentiin eteenpäin ja ajateltiin, että takuulla emme häpeä alkuperäämme milloinkaan ja tämän muilta saamamme väheksynnän kautta tulimme tietämään miltä ukista oli aikoinaan tuntunut. Ymmärsimme myös mistä oli tullut kiihkeä oikeudenmukaisuuden tarve meidän perheemme arvoihin.

Ettepä sitten arvaa kun dna-testien valmistumisen ja pitkällisen tutkimuksen jälkeen löysimmekin ukin isän sukua! Nämä ihmiset olivat myös niin ihania tyyppejä, että aikaa säästämättä auttoivat ja neuvoivat eteenpäin. Joukossa oli kokeneita sukututkijoita, näimme jopa valokuvia vuosisadan vaihteesta. Oli niin erityistä kuulla sen ajan tapahtumista ja lopulta selvisi, että isämme puoleiseen sukuun kuuluu erittäin kunnioitettuja ja Suomen historiaan vaikuttaneita henkilöitä. Ei me sellaisia koskaan haettu, se ei ollut syy tähän etsimiseen mutta ei voi kieltää, etteikö makeasti mahasta kutittanut kun kuulin keitä nämä suurmiehet olivat ja miten läheisiä sukulaisia lopulta olivat. Ihan vain siksi kun tuo toinen turvenuijien suku sai nyt vähän näpeilleen. Nyt pääsemme mekin pätemään ja oikein riekkumaan! Pääsimme primitiivisten vaistojen ja tunteiden äärelle, hahahhahhaha!! Siitäpä!

Nyt ollaan selvitetty ukin kunniaksi hänen todellinen alkuperänsä, ollaan lähetetty hänelle toiseen olevaisuuteen viesti, että kaikki hyvin, ukkisemme. Homma hoidettu ja nostamme vesilasin kunniaksesi! Olemme kotoisin jostain, mekin. Nyt vaan väistellään nillittäjä-sukulaisia ja keskitytään tähän aarteeseen, joka on vielä toistaiseksi satuhenkilön tasolla eikä sitä ole ikävät ihmiset tallanneet.

tiistai, 28. maaliskuu 2017

Häveliäisyys ja virkkausohje

Teksti sisältää runsaasti rumia sanoja ja törkeyksiä.

Kuulun viattomaan virkkausryhmään Facebookissa. Siellä jaetaan ihania ohjeita ja voi katsoa valokuvia ihmisten käsitöistä. Viime aikoina on ollut tosin joitakin virkattuja kikkeleitä ja nyt tänään oli ns. Virkattu Vittu. Jotkut naiset ihastelivat kovasti ja sanoivat, että oi miten feminististä! Meillä on oikeus vittuun ja puhua vitusta ja pillusta ja kyrvistä. Ne on maailman luonnollisimpia asioita, ei niitä pidä hävetä. Reppu vaan levälleen, meillä on oikeus. Sitten se kuuluisa laini: huumoria tämä, läppä hei! Nauretaan! Ha. Ha. Ha.

Sitten erehtyi muutama tyyppi sanomaan, että heistä tämä ei ole hauskaa. Sitten naiset kaiketi feministiseen tyyliin hyökkäsivät arvostelemaan ja nauramaan näille häveliäille. Tuli mieleen huutaa: Hyvä Naiset! Naiset ovat hienoa porukkaa! He pitävät yhtä ja antavat kaikkien olla omalla tavallaan naisia! No, sarkasmi olisi ehkä mennyt ohi sillä keskustelussa oli jo päätetty että naiseuden pitää olla sitä vahvaa rääväsuista mallia. Että ei siihen hiekkapillut eikä kukkahatut voi sanoa mitään, olisivat hiljaa, mitä ne nillittää, onks hei pakko kommentoida. Että minä kyllä puhun vitusta ja eikö sinullakin, häveliäs kukkahattu ole iso pillu ja siinä yrität olla ja piilottaa sitä.

Naiset. Miksi me puhumme näin toisillemme. Nainen naiselle. Miksi jokainen nainen ei saisi itse määritellä rajojaan, miksi naiset hyökkäävät toistensa kimppuun sen sijaan, että antaisivat tilaa, arvostaisivat esim. häveliäisyyttä. Eikö feminismi olekaan sitä, että saa sen ismin alla olla sellainen nainen kuin kokee vai onko siinä vaatimuksena rääkyä vittua ja pillua ja kyrpää ja räyhätä?

Ja mitä helvettiä tällainen kuuluu virkkausryhmään? Eikö nykyisin saa enää missään vaan keskittyä asiallisen kuivakkaaseen käsityöharrastukseen? Pitääkö joka paikka täyttyä provokaatioista, kohuista, toisten mollaamisesta? Onko ihan pakko päteä sillä milten MINÄ sentään olen tällainen mutta TE ette tajua mitään. Aaarg.

Kummamummo kääriytyy isoon kukkahattuunsa ja jatkaa katkeraa vaellustaan tässä angstin täyteisessä elämässään.

tiistai, 14. maaliskuu 2017

Pentti, tuo surkea aviomies

- Mä rupesin seurustelemaan Pentin kanssa ihan vaan siksi, kun se oli niin turvallinen ja kiltti mies. Oli mulla hirvee homma kouluttaa se noin muuten mun tasovaatimuksia vastaavaksi..

- Eiks olekin kivaa, että on kunnollinen mies ja varsinkin kiltti? Ei oo niin sanottua, että ne aina olis...

- Joo ja joo... Ei tollanen toope tajua romantiikasta mitään! Ei mitään yllätyksiä ikinä, ei osteta kukkia mulle joka perjantai, ei yhtään mitään! Mä olen sanonut sille, että nyt saa tahti muuttua. Haluan juhlaa tähän hirveään arkeen. Meidän pitää alkaa kokemaan enemmän ja tehdä asioita. Että tällänen arki ei vie meitä eteenpäin.

- Mutta kyllähän Pentti aina remontoi kotona kaikki ja osaa vaikka mitä miesten hommia eikä sun tartte tehdä niitä. Hän on ystävällinen ja mukava tyyppi.

- Osaa korjata kyllä mutta mitä sitten! Mä tarviin Mr Bossin, joka tilaa mulle helikopterin ja ottaa mua lujaa kiinni hiuksista ja suutelee multa tajun pois jossain New Yorkin kattoasunnossa, jotain tollasta! Ei Pentti ole varsinaisesti mies, se on sellanen nöösipoika. Kyllä se tykkää meidän lapsista ja on kunnollinen isä mutta pitää olla jännitystä!

- No tota, käyhän Pentti töissä ja tuo kaikki rahat kotiin, sulla ei ole mitään hätää, voit ostella vaatteita ja käydä kampaajalla ihan vapaasti. Pentti kuljettaa sua aina mielellään joka paikkaan ja tukee sua kaikessa!

- Sehän se just on! Pentissä ei ole mitään yllättävää! Sen pitäis olla raffimpi, huomattavasti arvaamattomampi, sen pitäis jotenkin alistaa mua ja näyttää että se on mies. Mä tarviin naisena tiedon, että mä olen MIEHEN kanssa. Ois ihana kun Pentti käyttäis nahkahousuja ja ottais ison Carpe diem -tatuoinnin eikä haittais jos se kävis istuttamassa lisää hiuksia, sehän on ihan pälvikalju! Ja kyllä se sais vähän bodata käsivartta ja piilokorot olis poikaa, sehän on vaan 178 cm!

- Nyt kuule Pirjo mietihän vähän mitä puhut! Pentti on hyvin miellyttävä kaveri ja oikea ihannemies ainesta. Se kelpais kelle vaan! Se harrastaa lasten kanssa vaikka mitä, tekee teille ruokaa ja siivoaa ja pitää huolta vieläpä vanhemmistaan! Ei tollasia ole joka oksalla.

- Mutta kun toi on niin itsestään selvää! Nöö, nöö, nöö, saanko auttaa, avaanko oven, kaikki mummot se huomaa kaupoissa ja niitä taluttelee. Mutta MÄ! Mites mun kanssa?! Miksi se kuvittelee, että mulle riittää hellyys ja ymmärrys?! Mä haluan rajuutta, eläimellisyyttä, testosteronia, vaaran tunnetta! Itseasiassa, älä kerro tätä kellekään mutta mulla on ensi viikolla treffit yhden rokkarin kanssa. On se mua 25 vuotta nuorempi mutta se on vaan hyvä. Grrrr... Saa sekin poika maistaa vähän aikuista naista! Ostin just leopardi-kuvioisen paidan ja ihan sikamageet kimallelegginsit ja sairaan korkeet stiletit treffejä varten. Pitää varmaan leikkauttaa joku pirtsakka lyhyt tukka ja siihen violetti väri niin avot!

- Mites Pentti, jos jäät kiinni, miten teille käy?

- Se on niin tyhmä, ettei se mitään tajua.

----------

- Eukkosiko sitten lähti rokkarin matkaan?

- Kyllä. Tässä vaiheessa pitää todeta, että kiitos jeesukselle, että lähti. En olis enää kauaa jaksanut sitä vouhotusta. Joo että miehelle rusetti kaulaan ja tiukka ote sukukalleuksista, että naisen tahtiin on mentävä tai olisi paha vahinko käynyt.

- No jopas. Miten on arki lähtenyt käyntiin? Lapset, koti ja tolleen?

- Mikäs siinä. Rauha maassa kun ei tarvitse enää pelätä nahkahousujen ostoa. Poikaa käytän teatterikerhossa entiseen malliin ja tyttöä painonnostoharjotuksissa. Olen alkanut kuntoilla ja opettelen vaihteeksi indonesialaista keittiötä, melko maukasta ruokaa.

- Onko Pirjo soitellut?

- Kyyyllä se aina välillä soittaa ja kehuu miten kovaa menee miehen keikoilla. Hän elää kuulemma uutta nuoruutta ja viimeinkin hänella on Tosi Mies. Lapsille lähettää terveisiä että näkevät kevään korvilla. Nyt ei kuulemma voi kun pitää tukea miehen rock-uraa.

- Vai niin. Onhan se Pirjon elämä nyt vähän erilaista. Tuntuuko pahalta?

- Ei oikeestaan. On aika hankalaa olla parisuhteessa jos ei täytä toisen toiveita. Mitä vaan tekee niin ei käy. Kyllä siinä loppuu ideat. Näillä mennään päivä kerrallaan ja toivon heille onnea ja menestystä.

- Niinpä. Mites ite, ootko löytänyt ketään vierelle?

- Kyllä mulla tossa olis kiva nainen mutta vähän katellaan ensin rauhassa kun hänellä oli melko raju mies, joka lähti nyt kävelemään. Että kumpikin vedetään vähän henkeä ja sitten jos sitoudutaan niin ollaan tosissaan. Ensi viikolla on eka treffit.

----------

- Mites nyt menee, ei olla vähään aikaan nähty?

- Mikäs tässä, alettiin sen Riitan kanssa nyt hellustella ja hyvin menee siinä mielessä. Tulee hyvin juttuun lasten kanssa ja yhdessä touhutaan arjen juttuja.

- Kelpaatko sille ittenäs vai tilaako se sulle tatuoinnin?

- Hyvin kelpaa. Se joskus halaa minua ja sanoo, että olen hyvä mies. Se tuntuu hyvältä mutta oudolta kun ei oo sellaseen tottunut. Ajateltiin mennä kihloihin heti kun on ero selvä. Pirjo ei haluaisi enää erota mutta nyt on myöhäistä.

- Eikö se olis Pirjollekin hyvä että eroatte? Saisi olla virallisesti sinkku.

- Ei enää. Oli saanut jonkin taudin rokkariltaan ja löytänyt tämän uuden äijänsä jonkun miehen päältä sängystä. Oli mies paljastunut bi-seksuaaliksi eikä Pirjo kestänyt sitä. Eikä kuulemma jaksanut enää riidellä miehen kanssa kun sille ei käynyt mikään ja oli aina arvaamaton. Oli kuulemma narsistisen itsekäs se äijä.

- Toivottavasti Pirjo löytää jostain paremman kumppanin.

- Niinpä. Kyllä sellasiakin on.

 

tiistai, 28. helmikuu 2017

Minulla oli Yle-unelma ja Putous-angsti

Kaiken televisiosta tulevan ylenpalttisen viihdeyliannoksen jälkeen kieltäydyn kaikesta "viihteestä". Minä en halua nähdä enää yhtään surkeinta puuseppää tai autokuskia, keittiössä sottaavia julkkiksia, peruukki päässä kulkevia läppä-äijiä. En yhtään paneelimuotoon tehtyä ohjelmaa, jossa taivastellaan milloin mitäkin vaikka oikeasti on vain tarkoitus viihtyä, viihtyä, viihtyä, nauraa jonninjoutavuuksille. En halua nähdä muutamaa hassua juontajaa joka ikisessä ohjelmassa, joka kanavalla, joka elokuvassa.

Haluan tietoa. Janoa tietoa. Haluan oppia historiasta, muustakin kuin natsisaksasta. Haluan oppia ymmärtämään maailmaa ja sen kaikenlaista kirjoa. Haluan oppia taiteesta.Tuotakoon telkkariin syvällisiä keskusteluohjelmia jossa ei huuda vitsejä vähintään kuusi ihmistä vaan oltaisiin niin uhkarohkeita, että keskustelijoita olisi vaikka kaksi. Että päästäisiin jonnekin siinä keskustelussa. Niin että myös toimittaja osaa kuunnella. Yksi kanavallinen täyteen taitavia ihmisiä, jotka nikkaroidessaan tekevät ensiluokkaista jälkeä, josta muutkin voivat oppia. Haluan nähdä uusia, teatterikoulusta valmistuneita näyttelijöitä, jos niitä on. Haluan kuulla ihmisten elämäntarinoita. Tuotaisiin esille Suomen kansaa, tänne muuttaneita, heidän ajatuksiaan.

Ennen kuin minua vainoava lukija taas repii peruukkinsa, sanon hänelle, että kyllä. Kaikille jotain. Myös hänelle suon mielihyvin rakastamansa putouksen/läpäläpäshowt/jenny<3mikkopariskon jne. Mutta emmekö me muutkin saisi toivoa jotain jos tuntuu että elää media-autiomaassa. Että halajamme tilaisuutta elää hetken ilman yhtäkään kohusomerevitystä, lillua sisällössä, ei pinnassa. Ilman yhtäkään twitteritwätteriä tai tietoa some sekoamisesta kaikenlaisten omituisuuksien vuoksi. Onko väärin toivoa ajankohtaisohjelmaa, jossa ei koko ajan rullaa joku hektinen twitteröinti-osio ala-, ylä- ja kaikissa kulmissa? Että olisi fokus sisällössä eikä siinä miltä mikäkin näyttää tai että saadaanko tästä kohu ja hyvät naurut. Että yhtäkkiä ilmestyisi ns. tutkiva journalismi. Silloin voisi jonkun some-kohunkin kestää mutta ennen kaikkea toivoisin, että tutkiva journalismi hoitaisi homman loppuun, olisi seurantaa. Kertoisi onko mistään mitään seurannut vai vieläkö ministeri vetää viinaa ilotalossa vai onko hänet korvattu töihinsä keskittyvällä ihmisellä. Että olisi joku toimittaja, joka kysyisi kerta toisensa jälkeen haastateltavalta: mitä sinä oikeasti tarkoitat tuolla liibadaaballasi. Mutta kun ei ehdi/voi. On tulossa uusia vieraita ja facebookin kommentointiakin olisi tuotava esille. Tai sitten on joku esimies tai talon johtaja sanellut säännöt, että pintaa, pintaa. Brändäys, onks tukka hyvin, näkyyks kello. Että kikkeliskokkelis.

Minulla on Yle-unelma. Että siellä olisi jalostettu Teema-kanava ja FST5 olisi ehdottomasti säilytetty. Jonne tulisi kaikkea järkevää, mielenkiintoista ja ihanaa. Näkökulmia. Sivistystä. Arkeologiaa. Juu, kyllä siellä sitä  jo on mutta kuten sanoin: olo on kuin autiomaassa. Ei riitä. Vaan mitäpä tekee Yle. Lopettaa Inhimillinen tekijä -ohjelman. Yhdistää Teeman ja FST5 -kanavan, joissa kummassakin on aineet vaikka mihin. FST5 keskusteluohjelmat ovat omaa luokkaansa. Ehkäpä siksi tämä kaikki tuhotaan. Se ei ole ajanmukaista ja pitää uudistaa. Siispä palkkaamme Jenny Pääskysaaren ja Mikko Leppilammen juontamaan SuomiLovea. Se on hyvin uudenlaista ajattelua ja yllättävää. Nämä kasvot ovat täysin uudet ja tuovat ihan uuden säväyksen SuomiLoveen. Otetaan selfieitä kaikki yhdessä ja huudetaan hiiiih!

(Minulla ei ole mitään vastaan Mikkoa ja Jennyä. He ovat kovia ammattilaisia ja varmasti hyviä työssään. Ihmettelen vaan miksi aina tämä ilmeinen ratkaisu. Sori siitä.)

Me olemme EU:ssa. Osa Eurooppaa siis. Se ei vain näy mitenkään tv:n parissa. Jenkit kyllä edustaa, elokuvaa ja sarjaa toisensa perään. Haikeana muistan Roman Schatzin juontamaa Muiden/Toisten TV -ohjelmaa. Siinä näin jopa tsekkiläisen ohjelman jonka muistan vieläkin. Minua kiinnostaisi telkussa nähdä mitä Euroopassa tapahtuu. Taide. Ihmiset. Arkielämä. Ei iänikuista nillitystä siitä miten päin helvettiä täällä menee. Tehtäisiin mieluummin kansoja tutuksi kuin taivasteltaisiin vaan että nekin perkeleen kreikkalaiset vie kaikki rahat.

Päätän sekavan selostukseni tähän. En ole enää varma mitä tarkoitukseni oli sanoa. Sukelsin niin syvälle yle-ahdistukseeni, että hukkasin suunnan. Onneksi sain viikonloppuna järjestettyä systeemin millä voin siirtyä BBC:n ohjelmien seuraamiseen. Mutta jään suremaan Susanna Päivärinnan poistumista Yleltä, sydämeni on särkynyt Ruben Stilllerin lähdöstä. Vaan mitäpä tällaista suremaan! Kyllähän Putouksesta löytyy taas kymmeniä henkilöitä paikkaamaan kyseiset ohjelmat. Viihdettä, sano. Viihdettä!