Juttelin tuossa sukututkijasukulaisen kanssa hänen selvittämistä tapahtumista. Hän kertoi lopettaneensa siinä kohtaa tutkimukset kun löysi tiedon jostain suvun kylähullusta, että ei hän sellaista halua tietää. Minä täysin ällistyin, että mitä ihmettä! Heti kun menee kiinnostavaksi niin sukututkimus lopetetaan!

Tämä minun toinen sukuhaarani kuulemma liittyy sukuun, joka koostuu karkeasti sanoen kolmesta sukuhaarasta. Yksi sukuhaara on tavallinen keskiluokkainen, kouluja käynyt, ns. normaali sukuhaara. Tämä lopputulos varmasti perustuu valikoivaan sukututkimukseen, josta on kaikki epäilyttävät henkilöt poistettu. Toinen sukuhaara on loistavasti menestynyt teollisuudesta tuttu suku, pätäkkää on ollut ja liikemiesälyä ja sen lisäksi on mm. alaisista pidetty huolta koulujen ja asuntojen tarjoamisen kautta. Sitten minä ja tämä sukututkijahenkilö kuulumme tähän kolmanteen eli persaukiseen, korvessa asuneeseen sukuhaaraan. Minusta siinä ei ole yhtään mitään hävettävää vaan minusta se on aika hienoa.

Ajatelkaa: suku, joka on asunut keskellä ei mitään. Siellä pitää osata pärjätä melko hyvin, ettei kuole siihen paikkaan. On osattava rakentaa talo itse, kehrättävä langat ja tehtävä kankaat. On osattava kalastaa, metsästää, polttaa pontikkaa. Mitä vaatimattomissa lähtökohdissa on hävettävää? Ei yhtään mitään. Nämä ihmiset ovat olleet selviytyjiä. He ovat yhtä hyviä kuin kuka muu tahansa. Ja ihan tavallisia ihmisiä. Silti olen vuosikymmeniä kuullut maan päällä kävelevistä enkeleistä, joita nämä sukulaiset ovat olleet. Ei mitään virheitä ja kaikkia on kohdeltu hienosti ja naapureita autettu.

Siksipä oli mielenkiintoista olla raivohullujen sukulaisten kokoontumisessa mistä aiemmin kirjoitinkin. Siellä joku kirjaimellisesti nosti hevosen hännän pöydälle ja valaisi asioita. Meni kahvi moneen väärään kurkkuun ja painekattila pihisi. Sain vastauksen miksi suvun päämiehellä oli aina ollut sotamuisto-Nagan taskussa ja miksi puolet perheestä heilui mielipuolisuuden rajalla yhä edelleen.

Toinen sukuni mistä tulen on paljon hauskempi ja mukavalla tavalla hullu. Onnekseni ukkini jätti itse kirjoittamansa elämäkertansa jälkeensä, nuo neljä vahakantista vihkoa täynnä mitä ihmeellisempiä seikkailuja. Niillä tiedoilla olen saanut haettua lisää tietoa kansallisarkistosta ja Yhdysvaltain armeijan arkistosta. Olipa semmoinenkin juttu, että ukin sotilaskantakortissa oli maininta rikosrekisteristä ja eikun heti ne paperit tilaukseen. Olin sulaa vahaa kun luin miten hän ei ollut voinut estää himoaan varastaa erästä voilaukkua, että voisi viedä sen pienelle pojalleen, joka häntä kotona odotti. Se poika oli minun isäni. Sitten ukki jäi heti kiinni tästä varkaudesta ja kirjoitti vetoomuksen tuomarille omakätisesti ja sen sain myös lukea. Ukki piti tuomarille antamansa lupauksen, eikä ikinä tehnyt enää mitään rikollista. Tuotakin voisi moraalisesti paheksua ja nykypäivänä se olisi vieläpä helppoa. Minä vaan satun muistamaan mummon kertomukset siitä miten vaikeaa oli löytää ruokaa ja syöttää lapset siihen aikaan.

Toinen sukuni on täynnä höpöttäviä, hysteerisiä ja niin ystävällisiä ihmisiä. En ikinä muista, että olisivat muita arvostelleet ikävästi vaikka toisilleen kyllä ovat dramaattisesti hermostuneet. Muun muassa siitä, että isäni tuli kylään mummolaan ja alkoi siteerata tätini naistenlehtiä hirveällä äänellä ja arvosteli että miksi naiset lukee tällaista paskaa. Täti kiihtyi heti ja alkoi hirveä kimitys ja lopulta kaikki juoksi ympyrää hiki päässä. Täältä periytyy rakkauteni absurdiuteen.

Viimeksikin kun näin toista tätiäni, hänet piti nostaa autosta pois kun hän menetti hermonsa eikä voinut liikkua kun ei enää voinut kestää. Että oli vaikea pidätellä naurua. Mutta se nauru on tehty rakkaudesta näitä ihania ihmisiä kohtaan, jotka ovat juuri sitä mitä oikeasti ovat. Minä kuulun vahvasti heihin ja olen varma, että juuri meidät poistetaan sukututkimuksista. Se tarkoittaa sitä, että meidän pieni suku jää tutkimatta kun ei ole kuin yksi normaali ihminen siinä, minun mummoni. Kaikesta muusta pitää vaieta. Ihan turhaan. Kuka patsaista haluaa tietää?