Sukututkimusta tehdessäni jumituin yhteen suvun mieheen. Syynä tietysti se, että olin ihan aloittelija enkä oikein vielä tiennyt mistä jatkaa kun jonkun tiedonmurusen löysi. En osaa antaa ikinä periksi kun tutkin jotain ja se ominaisuus todellakin kannatti.

 

Wilhelm syntyi 1857 läkkisepän poikana. Ensin en hänestä mitään tietoa löytänyt ennen kuin aloin tehdä hakuja digitalisoiduissa sanomalehdissä, josta löysin hänen kuolinilmoituksensa. Mitä ihmettä! Kuolinpaikka ulkomailla ja vaimonsa nimi Hannore! Tämäpä mielenkiintoista vaan miten ihmeessä hänet sieltä löydän!

 

Selvisi, että Wilhelm oli merimies, oikeastaan laivakokki sekä tarjoilija. Hän oli jossain vaiheessa saanut Kanadan valtiolta palkinnon urhoollisuudesta kun oli muutaman muun merimiehen kanssa pelastanut lähes mahdottomassa tilanteessa jonkun toisen haaksirikkoutuneen laivan miehistön. Tämän uutisen löysin Suomen lehdestä. Tästä oli hyvä jatkaa kun sain tiedonmurun, että mies käytti silloin nimeä William.

 

Williamelm oli naimissa irlantilaisen Honoran kanssa eli tämän Hannore -nimensä oli väärin kuolinilmoituksessa. Sitten kävin läpi myheritagen, ancestryn, genin, familysearchin ja ihan kaiken ja lopulta selvisi, että pariskunnalla oli myös yksi lapsi. Löysin perheen tiedot 1896 väestölaskennasta mutta 1901 ei Williamia enää löytynyt perheen jäsenenä, vaimo ja lapsi näytti olevan vaimon sukulaisten luona. Ihmettelin minne mies oli mennyt kaksi vuotta ennen kuolemaansa kunnes löysin tiedon, että hän oli kuollut mielisairaalassa.

 

Onnistuin saamaaan Williamin sairauskertomuksen ja lopulta edessäni oli myös Williamin kuva. Tuijotin kovia kokenutta miestä silmiin syvän myötätunnon vallassa.

 

Williamin ja perheen talo on edelleen olemassa samalla kadulla. Siitäkin minulla on kuva. Katselen sitä taloa ja mietin että siellä he ovat elämäänsä eläneet. Ovat ponnistelleet, tehneet parhaansa, että ovat saaneet kelvolliset olot. Kuitenkin kaikki aina loppuu eikä loput monestikaan ole onnellisia.

 

Williamin papereista luin, että hän on yrittänyt vaimonsa kanssa saada lapsia mutta keskenmenoja oli tullut enemmän kuin he osasivat laskea. Vaimo kertoi, että miehensä on niin hyvä mies kuin olla voi, on pitänyt heistä aina hyvän huolen. Olivat hirveän onnellisia, että saivat edes yhden lapsen. Mutta nyt oli järkytys syvä kun William oli saanut jonkun kohtauksen ja sairastunut kai siitä mieleltäänkin. 

 

William on onnekas, sillä kyseinen mielisairaala oli hyvin edistyksellinen. Tutkin asiaa ja selvisi, että siellä oli työterapiaa ja potilaat saivat itse järjestellä osastot mieleisekseen, huonekaluille valita paikat ja maalata seiniä. Potilaina oli monia käsityön taitajia ja mm. kupariseppä oli sinne tehnyt taidokkaita koristeita. Siellä oli myös vaikeita potilaita kuten eräs saksalainen, jota aina himotti purra hoitohenkilöitä nenästä.

Selvisi, että William oli lähtenyt merille jo 17-vuotiaana. Myös sairaalapapereissa mainitaan Williamin osuus haaksirikkoisen laivan miehistön pelastamisessa. Kerrotaan sydäntäsärkeviä asioita Williamin olosta mielisairaalan osastolla, miten hän yhä huolehtii perheestään ja on järkyttynyt kun vaimo ja lapset ovat joutuneet kadulle, mies oli siitä aivan masentunut ja halusi kuolla. William keskustelee paljon myös kuolleitten omaistensa kanssa, näkee näkyjä. Hänelle on tärkeää pitää vaatteet siisteinä ja kaulassa kravattia tai paremminkin kaulaliinasta tehtyä solmuketta, joka hänellä on kuvassakin.

 

Papereissa kerrotaan myös juuri siitä Williamin lapsuuden perheestä, jota aloin tutkimaan. Voin ihan kuulla miten hän kuvaili isäänsä, veljiään ja äitiään. Nekin hahmot tulevat elävämmiksi. Piirtyy kuva mukavasta, toisistaan huolta pitävästä perheestä.

 

William sairastaa kolme vuotta tuolla sairaalassa. Suomessa Williamin isä kuolee helmikuussa sydänhalvaukseen ja Wilhelm itse saman vuoden elokuussa tahollaan. Tytär ja vaimo muuttivat Australiaan sukulaisten kanssa. Honora ei mennyt enää uudestaan naimisiin, tyttärensä meni naimisiin mutta vasta nelikymppisenä. 

 

Taas yksi sukupuun henkilön tarina on selvillä. Olen tyynen onnellinen, että olen näiden ihmisten jälkipolvea.