82-vuotias Reino oli ollut vaimonsa omaishoittajana useita vuosia. Hän kertoo seuraavaa:

”Heti kun huomasin, että Liisalla taitaa olla joku vakavampi muistiongelma, vein hänet lääkäriin ja siitä päästiin pian jatkotutkimuksiin. Kun Alzheimerin tauti varmistui, päätin huolehtia vaimosta loppuun asti. Se tuntui jotenkin kunniatehtävältä vuosikymmenien yhteiselon jälkeen. Perhe tietysti ilahtui, että äiti voi olla kotona ja minä hänen turvanaan.

Lapset asuivat vähän kauempana mutta siitä ne kuviot kehittyivät ja pärjättiin pitkän aikaa ihan hyvin. Lapset tulivat aina kun ehtivät ja auttoivat parhaansa mukaan. Pikkuhiljaa aloin väsyä mutta en kehdannut sitä kellekään oikein valitella. Oikeastaan toivoin, että joku toinen olisi ottanut ohjat käsiinsä ja määräisi minut vapaapäivää viettämään. En tiedä miksi oli niin vaikeaa myötää oma väsymyksensä tai ehkä en sitä itsekään täysin ymmärtänyt. Sitten kerran tyttäreni katsoi minua pitkään ja ilmoitti, että me saunotamme äidin tämän jälkeen joka kerta kun käymme täällä. En osannut oikein sanoa mitään, lysähdin vain nojatuoliin ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan tunsin, että voin olla rentona ja vain - no, olla.

Tyttäreni kertoi minulle tajunneensa vasta nyt ensimmäisen kerran miten kovilla todellisuudessa olin ja että häntä ihan hävettää, että oli pitänyt minua superihmisenä, joka ei ikinä väsy. Samana iltana tytär suorastaan määräsi minut lähtemään yöksi ystävien luokse enkä minä voinut kuin hymyillä autossa iloisena kun ajelin kavereiden kanssa iltaa viettämään. Tuli toiveikas olo, että tästä selvitään kyllä kaikki yhdessä ja että minullakin on väliä. Sitten kun aamulla tulin kotiin, tytär hekotteli, että sieltä se tuhlaajapoika tuli kotiin. Naurettiin kyllä niin, ettei meinannut loppua tulla. Voimaa sain myös siitä, että vielä sain Liisan kanssa elää rintarinnan. Välillä surin lohduttomasti yhteiselämämme häämöttävää loppumista.

Sitä yhtä lääkärikäyntiä en unohda kun Liisalta kysyttiin miten tämä voi ja onko kaikki hyvin. Liisa ei enää paljon ymmärtänyt mutta nyt ei ollut vaikeuksia kun hän katsoi lääkäriä silmiin ja ilmoitti minua osoittaen: Minulla on kaikki hyvin ja minä rakastan tuota miestä! Yritin istua ilmeettömänä, etten ala itkeä, sain tehdä kaikkeni, etten romahda siihen paikkaan. Olen vähän jäyhä mies tunneasioissa mutta kyllä tuo tunnustus hyvältä tuntui.

Tyttäreni pahoitteli välillä sitä miten eivät ymmärtäneet miten minä tarvitsen vähän omaakin aikaa ja yhtä hetkeä jolloin ei tarvitsisi huolehtia äidin vaipanvaihdosta ja kaikesta arjen asioista. Että keskittyivät vain äidin tarpeisiin ja hoivaan. Minusta se on ihan inhimillistä ja kyllähän äidistä täytyi eniten huolta pitää. Pakko kuitenkin myöntää, että oli jotenkin lohdullista, että minunkin osaani ymmärrettiin.

Kun Liisa kuoli, olin kiitollinen, että lapseni pitivät huolen siitä, että sain rauhassa surra ja kerätä voimia rankan omaishoitajuuden jälkeen. He järjestivät kaiken kyllä jo niin hyvin, että alkoi itseä oma voimattomuus hävettää. Minkä näille tunteille voi.

Olen tämän minun kokemukseni jälkeen ymmärtänyt hyvin syvällisesti miten helposti omaishoitaja sivuutetaan, tämän jaksaminen varsinkin tuolla terveyskeskuksen puolella. Oli monesti vähän laiminlyöty olo, ihan kuin olisin näkymätön. Vaan onhan se ymmärrettävää, että vaimohan oli siinä tärkein. Monesti mietin, että en minä enää ole Reino, olen pelkkä taustakummitus ja sieltä tulen aina apuun kun tarvitaan. Sitten muistutin itseäni, että olen tämän tehtävän
valinnut ja sen hoidan.

Nyt kun Liisa on kuollut ja minä aivan yksin täällä mökissä, olen ihan ihmeissäni kun on aikaa olla vain. Alussa se oli oikeastaan vaikeaakin kun oli ohjelmoinut itsensä päivän hommiin eikä sitten enää ollutkaan mitään aikatauluja, sai olla vaan jos halusi. Vasta lähiaikoina olen sen verran toipunut surusta, että olen alkanut nyt hoitaa kuntoani, lenkkeilen ja tarkkailla kevään tuloa. Ikävä on kova mutta vähän auttoi se kun tytär toi minulle tyynyn, johon oli painettu Liisan kuva. Iltaisin halaan tyynyä ja paijaan. Minulla oli hyvä vaimo.”